Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

<  1  2  3  4  5  6  7  8  >
AJOPUU
13.03.2018 21:06 | ehkä ensi kerralla jo ollaan iloisemmissa fiiliksissä

Yritin tällä viikolla vaihtaa tämän paikan ulkoasua - tai no, ulotin toimet lähinnä taustakuvaan, johon olisin halunnut lisää väriä. Kaipa halu juonsi juurensa hetkellisestä tunteesta, että nyt ollaan menossa kohti kevättä. Niin kuin ollaankin, kyllä sen tuosta ikkunan ulkopuolisesta loskasäästä näkee, vaikka puun oksat ovatkin tällä hetkellä taas valkoisen peitossa. Ja viime viikolla näki muistaakseni vähän aurinkoakin, vaikka muisto on jo hämärtynyt näistä harmaista päivistä. Välillä tuntuu, että sää vaikuttaa mielialaan ihan liikaa, vaikka todennäköisemmin on vain helppo syyttää säätä, kun todellisuudessa hieman kurja olo johtuu monen asian summasta, joihin itsekin olisi voinut vaikuttaa.

Tänään esimerkiksi jätin menemättä pilatekseen, vaikka joka kerta liikkumisesta on tullut parempi olo kuin kotona vetkuttelusta. Viikottaiset tiistai-endorfiinit jäivät siis saamatta. Aamulla olin vielä menossa, valmiina jatkamaan reipasta linjaa, kun olin jo raahautunut kahvin voimalla kello kymmenen luennolle huolimatta huonosti nukutusta yöstä, ja saanut hyppytunnilla luettua Kanervalan seuraavaa tuntia varten. Itse asiassa, kun luin Kanervalaa, siis Kiven runoteosta, olin vielä hyvillä mielin, ja nautin kerrankin runokielestä ja Suomen luonnon ihannoidusta ja paikoittain mystisestä kuvauksesta. Sen sijaan tunnille mennessä jokin ilmapiirissä sai minut sulkeutumaan kuin simpukan, ja hyvä olo katosi kuin eksynyt impi metsään. Välillä sitä miettii, mahtaako ollakaan oikealla alalla. 

Vastaus on tietenkin kyllä. Tai on pakko uskoa niin, kun ei keksi mitään muutakaan, mitä haluaisi tehdä. 

Välillä alkaa huolestuttaa, mihin tässä oikein ollaan menossa, ja varsinkin tällaisina hetkinä, kun on ollut iltapäivän taas horrostilassa. Tuntuu, että olen jo pitkään ollut staattisessa tilassa. Asioita tapahtuu, mutta annan vain virran viedä ja yritän pysyä pinnalla. Enkä saa otetta mistään. En saa hyvästä nimimerkistä. En saa otetta tästä sivusta, jonka ulkoasuun en koskaan ole tyytyväinen, mutta jolle en jaksa alkaa uuttakaan tehdä. En saa otetta siitä, mitä haluaisin ammatiltani. Ja jo vuosia olen pitänyt itseäni kirjoittajana, olennaisesti kirjoittajana, vaikka yhtäläisesti en ole pitkään aikaan kirjoittanut, ja tarraan kiinni vain ajatuksesta. Sillä aikaa kun olen keskittynyt ajatukseen, aika virtaa ympärillä, kuljettaen minua eteenpäin. Käsien välissä on ajopuu, joka ajelehtii jokea pitkin, enkä koskaan päästä irti, vaikka pysyn paikallani. 

Olisinpa mennyt pilatekseen, vaikka talvikengät olisivat voineetkin kastua. Sen sijaan että kirjoitan nyt tätä ja vain edistän tätä eksynyttä oloa, voisin jo olla kirjoittanut ideoita, joita päässä on kerrankin pyörinyt. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa loppuun Kanervalan intouttaman runon, tai jatkaa ikääntymättömän Alecin tarinaa, tai aloittaa muistiin liittyvää pätkää, josta saattaa tai ei saata tulla realistista. 

Hohhoijaa, jos joku tätä lukee, olet jo varmaan turhautuneena ärähtänyt ”no mene nyt sitten jo kirjoittamaan!” ja olet oikeassa. Niin menenkin! Ja muistutan itseäni siitä, miten mielenkiintoista oli eilen adaptaation kurssilla, ja miten ensi viikolla on uusi pilates-tunti. Että tähänkin asti ollaan kunnialla päästy, vaikka sitten vain pysyttelemällä pinnalla, ja että loskasäälläkin voi jo ostaa tulppaaneita, jotka ovat märkää säätä mukavampi merkki keväästä ja lupaus tulevista aurinkoisista päivistä. 


( Päivitetty: 18.03.2018 11:54 )

 - ehkä ensi kerralla jo ollaan iloisemmissa fiiliksissä  | Kommentoi



TARKENNUSPISTE
30.01.2018 16:12 | nimike

Kävin tänään optikon silmätarkastuksessa ja sain tietää, että tarvitsen lasit. Tai ei se nyt kuulemma ihan välttämätöntä ole, mutta oli kyllä aika hämmästys huomata, miten paljon lasit sitten paransivat kaukonäköä. Optikolle mennessä vallitsivat vähän ristiriitaiset tunteet, että tuskinpa tässä nyt mistään on kyse, sanoo kuitenkin että kaikki on kunnossa, ja toisaalta, aivan varmasti saan lasit kun näen niin huonosti tuonne taululle. Se on kuitenkin vain väsymystä. Vai onko sittenkään?

No eipä ollut. Hassulta tuntuu, kun huomasin tarpeen käydä tarkastuksessa oikeastaan korkeintaan kaksi viikkoa sitten. Ja nyt sitten heti kakkuloita ostamaan! Jäiks. Mahtaakohan se tästä vielä huonontua, kun äiti sai lasit jo paljon nuorempana. Päässä pyörii asioita suurenteleva mylly, kun kerran on joutunut asian kanssa vastatusten, ja lisäksi tänään luettu Ivan Iljitsin kuolema pyörittelee myös suuressa mittakaavassa ajatuksia elämästä ja kuolemasta. Nyt minä sokeudun ja sitten kuolen!

Todellisuudessa nuo kaikki härvelit ja tarkastukset varmaan väsyttivät silmiä sen verran, että mikään muukaan ei tahdo tarkentua. Mutta ansaitsen kuitenkin mielestäni jotain hyvää ja rentouttavaa palkkioksi, ja mietin, jättäisinkö tällä kertaa pilateksen väliin ja käpertyisin vain aamutakkiin syömään spagettia ja katsomaan Elementarya (mukavuuden huippu). 

Sana ansaita on kyllä hassussa käytössä, tai oikeastaan hassu sana ylipäätään. Nykyään kaikki hyvä pitää ansaita. Lepo ansaitaan kovan työn jälkeen. Raskaan henkisen ponnistuksen jälkeen ansaitsee rentoutumista. Kahvikin pitää ansaita, tai suklaapatukka, tai päiväunet. Sanoin viime työpäivän jälkeen äidille, että nyt haluan istua ja katsoa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa (sarjaa) rauhassa, koska olen ansainnut sen 9h työpäivän jälkeen. Äiti kysyi, pitääkö sekin ansaita? 

Tähän kohtaan voisin sanoa, että näin se kapitalismi toimii, vaatii ihmisiä työskentelemään koko päivän ja ehdollistaa heidät ansaitsemaan pienetkin rentoutumisen hetket. Samalla markkinoidaan näitä rentoutumista edistäviä välineitä, kuten joogaa, mindfulnessia ja kylpysuoloja, ja talouden pyörät pyörivät eteenpäin. Mutta jos sanon niin, tunnen itseni vähän tekopyhäksi, koska en tiedä kapitalismista tarpeeksi ja toisaalta nautin sen tuomasta toiveikkuudesta: ehkä minäkin joskus vielä voin elää kuten nuo järjettömän ökyrikkaat, muita ihmisiä - toivon mukaan puolitahattomasti - riistävät, ihailemani ihmiset.

Silmälaseista kapitalismiin! Näin se käy. Onhan tässäkin toki raha kysymyksessä: sellaiset lasit, jotka kestävät kauemmin ja hylkivät likaa, maksavat rutkasti enemmän, ja jos lisätään yhtälöön muodinmukaiset merkkisangat, joita minulle yritettiin kaupata, kohoaa hinta jo melko taivasta kurottelevaan summaan. Ei toki tähtitieteelliseen, mutta näin opiskelijana ehdottomasti liian kunnianhimoiseen. 

Olen myös päättänyt tunnustaa ja ottaa omakseni tietämättömyyteni. Välillä se ahdistaa, kuten viikko sitten aineopintoja suorittaville tarkoitetulla kurssilla. Eilen kuitenkin menin rohkeasti kysymään luennoitsijalta, mahtaisikohan Botnik Studiosin tekoälyllä kehitetty luku Harry Potterista istua adaptaation rajatapauksiin, josta kurssin lopuksi täytyy kirjoittaa essee. Sanoin suoraan, että en vielä ymmärrä koko teoriaa, siksi kysyn. En ole aivan varma, mitä luennoitsija mietti kun sanoin ”Harry Potter”, mutta hän joka tapauksessa sanoi, että kyllä istuu. Joten aion kirjoittaa Harry Potterista, olkoon lapsellinen aihe tai ei. En sentään gradua, mutta kuitenkin. Tai mistäs sitä tietää?


( Päivitetty: 30.01.2018 21:28 )

 - nimike | Kommentit (1)Kommentoi



SUORITUSPAINEITA
22.01.2018 18:40 | nimetön

En nyt mainitse siitä, kuinka kauan edellisestä postauksesta on, koska en halua toistaa itseäni, paitsi että tein sen jo. Toisaalta kädet ovat tässä ikkunan ääressä istuessa kylmät kuin jääkalikat, joten ehkä ihan hyvä, että tulee liikuteltua sormia ja kirjoitettua mitä sattuu. 

Voisin tässä vähän availla päivän tapahtumia, tosin liittyen lähinnä kirjallisuudentutkimukseen, koska en halua blogista liian päiväkirjamaista tai elämästäni paljastavaa. Mietin myös muutama päivää sitten, että kirjoittaisin hieman politiikasta, vaikken siitä tarpeeksi tiedäkään, koska sehän on nyt kovin ajankohtainen aihe näin presidentinvaalien alla ja pulpahti esiin keskustelussa eräiden ystävien kanssa, jotka osaksi eriävät omista mielipiteistäni. En kuitenkaan halua politisoida tätä blogia ja juuri riittämättömän tietouteni takia pidän sitä muutenkin huonona ideana.

Tänään koulussa (siis yliopistossa, saahan sitä näin pienesti kapidoida) oli kerrankin sellainen olo, että on tullut haukattua liian iso pala, ja ehkä kaikki muut sittenkin ovat älyllisempiä kuin itse. Ensimmäisen kerran olo valtasi luokkalaisten pienryhmäkurssilla, jossa täytyi kolmessakymmenessä minuutissa vastata hyvinkin laajaan kysymykseen luetusta teoksesta. Tuntui, että olin vasta pääsemässä asiaan, kun aika jo loppui, ja sitten muut toivat keskustelussa ajatukset esille täydellisessä muodossa, kuten he varmasti olivat ne paperille kirjoittaneet. Jotenkin nolotti, luennoitsija kuitenkin lukee vastaukset ja kurtistaa kulmiaan sepustuksilleni, kun taas luokkalaiset saavat plussan. Turhaa, mutta kuitenkin harmittaa. 

Toisen kerran ajatus omasta osaamattomuudesta valtasi viimeisellä luennolla, jolla tunne oli kuitenkin ymmärrettävämpi, kun kurssi oli tarkoitettu vasta toisen vuoden opiskelijoille. Tehtävät tuntuivat siltä, että tulevaa työnsarkaa riittää, mutta eipä siitä sen enempää, pakko niistä kai on selvitä. 

Lisäksi seurailin jälleen somea ja eräs luokkalainen oli taas pistänyt kuvan kahvilasta, jossa kirjoitti ilmeisesti kaunokirjallista tekstiä - näin ainakin käsitin. Valtasi taas pistävä harmitus siitä, ettei ole saanut mitään aikaiseksi. Olen nyt torstaista asti yrittänyt jälleen kerran kehittää edes Harry Potter-maailmaan sijoittuvaa tarinaa harjoituksen vuoksi, mutta aina kun olen yrittänyt aloittaa, on pelko vallannut ja olen päätynyt selailemaan artikkeleita ”miten kirjoittaa ensimmäinen luku”, ”aloituslause” ja ”10 onnistunutta tarinanaloitusta”. Mielenkiintoisia ovat olleet, mutta tuskinpa erityisen hyödyllisiä, jos tekstiä ei tule koskaan kirjoitettua. 

Tässä kohtaa pitäisi tulla jokin filosofinen tai yhteiskunnallinen ajatus tai oivallus, että miksi suorittaminen, toisten kanssa kilpaileminen ja oman älyllisyytensä todistaminen on niin tärkeää, mutta en todellakaan osaa vetää tästä mitään yleistävää, ja totuus on, että olen itse vain kateellinen samaan aikaan kuin laiska. Jos olisin lukenut harjoituskurssilla käsitellyn teoksen enemmän ajatuksella, olisin osannut vastata paremmin. Jos kirjoittaisin, ei tarvitsisi olla kateellinen, kun näkee muiden kirjoittavan. Tiedän tämän ja sen, ettei sen tiedostaminen tee siitä yhtään sen oikeutetumpaa, mutta en tiedä osaanko enkä tiedä haluankokaan päästä näistä piirteistä eroon. Laiskuudesta kyllä ja saamattomuudesta. Tosin kyseinen teos ei hirveästi kiinnostanut eikä kaikkeen voi olla aikaa kiinnittää rutkasti huomiota. Ehkä terve ripaus huolettomuutta olisi paikallaan. Mutta mistä sitä löytää, paitsi tentin alla? (Vitsailen, tentin allakin löydetty kapinallinen huolettomuus on pelkkää suoritustressiä valepuvussa, ei se sen enempää purkaudu vaikka valehtelisikin, ettei välitä.)

Jossakin näin haasteen, kirjoita 12 novellia vuoden 2018 aikana, siis novelli kuukaudessa. Yritän nyt ottaa itseäni niskasta, että vannoutuisin osallistumaan. Toinen tavoite vuodelle olisi kirjoittaa joka päivä, olkoon se viisi minuuttia tai tunti, joka tapauksessa kirjoittaa eikä vain selailla nettiä. Toivotaan parasta, vaikka tuntuukin, että tämäkin blogi on kirjoittamislupauksia toisensa perään, jotka eivät ole täyttyneet. 

Olisi myös hienoa lukea jotakin kirjaa - siis huvikseen - ainakin 5 sivua päivässä, katsotaan. Mutta kirjojen lukeminen onkin sitten kokonaan uusi postaus. 


( Päivitetty: 22.01.2018 18:51 )

 - nimetön | Kommentit (1)Kommentoi



TENTTAILUA
07.12.2017 17:47 | nimike

Onhan näissä tentteihin lukemisessa yksi hyvä asia: sai minut pitkästä aikaa kirjoittamaan, kun pohdin tämän ihmeellisen asian, nimeltään kirjallisuusinstituutio, pyörteitä. Tai ei se oikeastaan ole hyvä asia, koska nyt pitäisi paniikilla lukea seuraavan viikon neljään (4) tettiin eikä kirjoitella omia sekavia ajatuksia ylös.

Mutta toisaalta, ehkä se selvittää ilmaa ja omia motivaatioita purkaa niitä. 

Tätähän kirjoittamisen kuuluu olla? Oman mielensä, turhautumisiensa, surujensa ja ilojensa purkamista auki, koska se helpottaa. Ei sillä, että sitä se olisi ollut minulle, mutta olen kuullut, että sellaista se kirjoittajana oleminen on. 

No ettei mene ihan tajunnanvirraksi, tämä kirjoitus lähti nyt siitä, että satuin lukemaan luennoitsijan aineistoa kirjallisuusinstituutioon liittyen ja hetkeksi menivät ajatukset tilttiin ja mietin, että miksi helvetissä on elämä tällaista, että pitää kerta toisensa jälkeen tavoitella onnistumisia. Itsehän olen vasta 20-vuotias, eli menestymsihelvetti ole ole mitenkään konkreettinen eikä edes hirvittävän ajankohtainen asia, enkä edes tiedä, tulenko koskaan olemaan osa lehtipalstoilla ja apurahoilla tasapainottelua. 

Mutta tulin nyt kuitenkin jo varmaan jossakin postauksessa puhuneeksi siitä, miten kirjoittamiseni on itsekriittistä juuri sen takia, että olen altistunut muiden hyväksynnälle kirjoittamisen suhteen, ja siksi myös oma itsekriittisyyteni on kasvanut. Lisäksi näin tenttien alla tulee itsereflektio kohdalle - sain kahdesta ensimmäisestä tentistä numerot 5 ja 4, ja nyt stressaa, pystynkö pitämään tasoa yllä seuraavan viikon neljän (4) tentin kohdalla. En tosiaan ole lukenut lainkaan esimerkiksi fonetiikan tenttiin. 

Tätä pyöritystä miettiessä hieroin silmiä ja mitä ihmeen väliä silläkin nyt on, saako tentistä nelosen vai ykkösen. Melkein kaikki tässä (ainakin länsimaalaisessa) maailmassa yrittää pyörittää töitään ja tulla kotiin illaksi ja päästä eteenpäin elämässä ja sitten kadehditaan kavereiden instagrameja, kun ne saa niin paljon enemmän aikaiseksi. Mihin tässä oikein pyritään? Mitä väliä tällä nyt oikein on? Mitä jos vaan jätän lukematta ja katson miten pärjään, kyllä tässä hassussa aineessa onnistuu melkein maalaisjärjellä. 

No niin, nämä on nyt näitä nuoruuden kriisejä, joita ei enää myöhemmin elämässä tule mietittyä. Hyvähän se on pistää musitiin, niin voi sitten vanhempana mietiskellä, että oli se sitä nuoruuden melankoliaa miettiä tuommoisia. 


( Päivitetty: 07.12.2017 17:48 )

 - nimike | Kommentoi



SIELUA LIIKUTTAA
06.11.2017 01:39 | nimike

Ei tästä nyt tullutkaan ihan tiistairutiinia. Eipä mitään, en anna sen lannistaa. Ehkä yritän kulkea tälläkin kertaa keskitietä, ja jättää tarkan päivän, mutta pitää kirjoitus/viikko taktiikan. Koulu ja ties mikä muu on taas syönyt ihan järjettömästi aikaa. Luin kyllä jostain, että jos oikeasti on tosissaan kirjoittamisesta, jättää ystävät ja tapaamisetkin pois sen tieltä, mutta enpä taida kuitenkaan - ainakaan ennen, kuin oikeasti tiedän, että pystyn varmasti silloin kirjoittamaan!

Tänään mietin, etten koskaan ole kirjoittanut mitään, josta olisin näin myöhemmin katsottuna todella ylpeä. Ei ole kyse siitä, etten vain olisi tyytyväinen, koska tuskinpa kukaan koskaan on täydellisen tyytyväinen mihinkään kirjoittamaansa, varsinkaan vuosien jälkeen. Olen kyllä saattanut kirjoittaa pätkiä, joista olen pitänyt, ja eniten kirjoittamisessani arvostankin itse tekstiä, mutta kyse on siitä, etten koskaan ole kirjoittanut mitään kokonaista, mitään kunnon kokonaista teosta, edes kunnon novellia.

Jo pitkään suurin ongelmani kirjoittamisen kanssa on ollut se, että kokonaisen juonen, lukijaan vaikuttavan juonen kirjoittaminen tuntuu niin mahdottomalta, vain neroille varatulta saavutukselta - olen tästä tainnut ehtiä jo mainitakin näiden muutaman postauksen aikana. Olen lukenut varmaan jo satoja artikkeleita ja blogipostauksia, jotka neuvovat kirjoittamisen suhteen - suurimmasta osasta niistä on ollu hyötyä, ja ennen kaikkea nautin niiden lukemisesta, mutta tavallaan myös uskon, että ne ovat osasyynä vaikuttaneet nykyiseen itsekriittisyyteeni (miksi tuntuu, että olen maininnut taas samankaltaisen virkkeen blogissa jo aiemmin? Onko nämä nyt pelkkiä tekosyitä?). Ihan turhaan tuntuu, että luovuuden ja sen valloilleen päästämisen välissä on pato, jota en vaan millään saa sortumaan. 

Miksi se olisi niin vaikeaa? Miksi tuntuu niin mahdottomalta kirjoittaa edes kaikista yksinkertaisinta, muutaman juonikuvion sisältävää koheesia tarinaa? Kaikkihan lähtee siitä, että alkaa kirjoittaa, että on jokin lähes merkityksettömän pieni idea. Olen monesti alkanut kirjoittaa, mutta loppujen lopuksi olen vain päätynyt tulokseen, että kyseessä on juonenpätkien sekasotku, joista ei vain saa kursittua kokoon mitään yhtenäistä tai vaikuttavaa. Haaveilen aina elokuvia tai sarjoja katsoessani ja kirjoja lukiessani, että hemmetti, saisinpa joskus herätettyä jossakin näin vahvoja tunteita. Totuus on, etten ole koskaan edes yrittänyt, en ole edes päässyt sellaiseen vaiheeseen tarinassa, jolla olisi todella merkitystä. 

Ehkä minulle on vain jäänyt jumiin joku perfektionismi, että pitäisi olla heti sielua liikuttava ja nappisuoritus juoni, ensimmäisellä yrittämällä. Vaikka tiedän tietoisesti, ettei niin kuulu eikä tarvitse olla. 

Asiaa sivuten, tänään pohdin myös sitä, mahdanko koskaan saada kirjaa julkaistuksi, ja tunnenko pettymystä, jos/kun siitä ei tule bestselleriä. Todennäköisintä on, että ei tule, ja tiedän sen, mutta tiedostan myös sen pienen kalvavan tunteen taustalla, joka itsepintaisesti säilyy huolimatta järjestä. Olemme kirjallisuusinstituutiona niin bestseller-suuntautuneita, että tuntuisi pettymykseltä myydä vain satoja kappaleita ja unohtua kirjakaupan hyllylle myyntiluettelosta poistoa odottamaan - vaikka se onkin niin suuri mahdollisuus - jos sitä julkaisua koskaan tulee. 

Aiheeseen palatakseni: satuin kyllä muutamia päiviä sitten lukemaan uudestaan lukiossa kirjoittamiani kouluesseitä, ja hämmästyin, kuinka asiallisia ne (suurimmalta osin) olivat. Silloin tunsin ylpeyttä. Mietin, miksen osaa soveltaa samaa tarinoihin? Miksi osaan kirjoittaa vain valmiin tekstin tai tiedon pohjalta? Olen aina kokenut olevani äidinkielen esseissä huono, koska en ole kokenut omaavani tarpeeksi luovuutta kirjoittamaan koheesia ja omalaatuista tekstiä. Onko se totta, ettei minulta löydy luovuutta kirjoittamaan omien ajatusten pohjalta?

No, se siitä. Kai kannattaisi pikemminkin ryhtyä kirjoittamaan, kuin pohtia asiaa. Olenkin kehitellyt joitain novellin ideoita, mutta mikään ei ole saanut kirjoittamaan. Kaikki tuntuu liian työläältä. Mutta se on aihe jotain toista postausta varten.

Viimeinen työmaa, joka sivujen uudistamiseen liittyy, on nykyinen käyttäjänimike. Päästäisin siitä mielelläni nyt irti ja ottaisin uuden tilalle, mutta olen aina ollut niin huono sitoutumaan uusiin nimiin (ja asioihin). Muutamia, joita olen miettinyt, ovat morsianne, margot, solina, halla ja kaisla. Suomalaiset kuulostavat tosin melkein liian runollisilta, ja pitäytyisin mieluummin hyvin neutraaleissa konnotaatioissa. Toisaalta pelkkä naisen nimikin voi olla pitemmän päälle tylsä, jos siihen ei saa yhteyttä. 

Mietin asiaa vielä! Tuntuu hölmöltä mainostella sivua, jos meinaan vaihtaa nimeä, mutta ei voi mitään. Tärkeitä asioita ei voi pakottaa. 


 - nimike | Kommentoi
<  1  2  3  4  5  6  7  8  >



RSS

©2020 Footprints - suntuubi.com