Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Mahdollisesti vähemmän filosofisia ja enemmän sosiologisia kirja-arvosteluja löytyy täältä

<  1  2  3  4  5  6  7  >
KESÄKESKIVIIKKO?
06.06.2018 23:57 | kehittyneiden aivojen omistaja?

Tälle postaukselle oli joku idea vielä viisi minuuttia sitten. Nyt se karkasi. No, yritetään kuitenkin.

Taas, yritetään taas; olen nimittäin tässä välillä jo pari kertaa alkanut kirjoittaa, mutta en vain ole halunnut jatkaa pidemmälle tai julkaista, koska tekstit ovat olleet niin synkiä. Ne ovat lähteneet esimerkiksi kirjoista, joita olen lukenut, tässä kesäkuussa The Bad Feminist ja The God of Small Things. Molemmat hyviä kirjoja ja lukemisen arvoisia (varsinkin ensimmäinen), mutta myös synkkiä, hiljaa rutistavia, kuristavia. Elämän synkistä mahdollisuuksista ja olevaisuuksista muistuttavia. Ja vaikka omista kirjoituksistani olisikin tullut asiallisia tai asian arvoisia (a siallisia) en vain halua lähteä sille linjalle yhtään sen enempää. Jos aion lukea kesällä synkeitä kirjoja, kaikki muut hetket aion käyttää johonkin keveämpään, kesäiseen (ke säiseen). 

Nyt muistan!

Aloin jostain syystä muistella pääsiäisviikonloppua - varmaan siksi, kun nyt lähettelin linkinvaihtolaiskirjeitä ja mietiskelin kirjoittamista. Tuntuu, että viimeksi pääsiäisenä kirjoitin oikein kunnolla, kirjoitin drive päällä. Enemmän kuin pitkään aikaan sitä ennen, tai sen jälkeen. Sen jälkeen seurasi kyllä kirjoittelua, mutta laiskemmin. Ja mikä hassuinta - settingi (ympäristö, päivänaika, tunnelma) on täsmälleen sama nyt kuin mitä muistan silloin onnellisimpina hetkinä olleen, mutta samaa onnellisuutta ei ole. Ehkä se oli taas vain saavuttamisen onnellisuutta. Iloa siitä, että sain kerrankin kirjoitettua. Ja pitäisi taas kirjoittaa, että se palaisi - lol!

Nojoo, hassuinta on, miten vähän aikaa siitä tuntuu olevan, ja tavallaan silti enemmän kuin esimerkiksi joulusta? The God of Small Things on kirjailija Arundhati Royn kirjoittama, ja sain joululahjaksi hänen uudemman kirjansa suomeksi, Äärimmäisen onnen ministeriö. Jokin aika sitten (kuukausi, kaksi kuukautta?) - itse asiassa varmaan pääsiäisen aikoihin, eli samoihin aikoihin kun aloitin TSS:ää - aloin lukea kirjaa, ja satuin samalla lainaamaan kirjastosta The God of Small Thingsin. Sen sain nyt ensimmäiseksi luettua. 

Miksi joulusta tuntuu olevan vain hetki? Kuten linkkariviestissäkin kirjoitin: miksi kesä tuntuu sitä lyhyemmältä, mitä vanhemmaksi tulee? Tuntuu, että kaksi viimeistä kesää on karannut käsistäni, pitänyt minut yhtä jännittyneenä kuin vuoden ympäri; kaksi kesää sitten ikävän kesätyön ja pomon takia, edellinen yllättävän omaishoitajan työn takia. Tänä kesänä ajattelin pitää kesäkuun täysin vapaana, niin kuin lapsena, in the good old days, ilman huolen häivää, päivät mahdollisuuksia täynnä! Ajattelin kirjoittaa, lukea kirjoja, katsoa nostalgisia leffoja, roolipelata, ilmoittautua uusiin ropeihin, lukea linkkarien nettisivuja, pelata Sims Keskiaikaa, tavata ystäviä, hypätä junaan jos huvittaa ja viettää päivä toisessa kaupungissa kahvilassa istuen. 

Todellisuudessa nyt on jo kuudes (6.) päivä, ja olen ainoastaan lukenut kirjoja ja ropettanut hitusen. Istunut yksin kotona ja ahdistunut älykkäistä, mieltä avartavista kirjoista. Ja mitä mahdollisuuksia olisi, kun ystävät ovat joko toisessa kaupungissa tai töissä? Kai tämä on sitä aikuisuutta. 

Ehkä tavoittelen turhaan niitä lapsuuden kesiä. Pitäisi vain hyväksyä, että ne ovat takanapäin. 

Kysymykseen "miksi kesä tuntuu sitä lyhyemmältä, mitä vanhemmaksi tulee" voisi löytää pari vastausta näin heittämällä. Muistaakseni joku joskus selitti, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä pidempään on elänyt. Lapsena on elänyt vähemmän, joten perspektiivissä kesä on koko elämään mitattuna ollut paljon pidempi aika, kuin mitä yksi kesä enää nykyään olisi. Ja näin psykologiaa lukeneena; lapsena aivot ovat kehittymättömämmät - ajallisuuden ja suhteellisuuden taju ei ole vielä kehittynyt, kuten ei muistikaan. Hetket tuntuvat lähinnä siltä; hetkiltä. 

Sitä ajatellessa mieleen muistuu, että ihmisen aivot ovat täysin kehittyneet 21-vuotiaana. Totta tai tarua, minä olen runsaan kuukauden kuluttua 21-vuotias. Miete täyttää niin selittämättömillä tunteilla, ettei niitä oikein osaa tähän edes avata. Jääkööt tähän. 

Huomasin sisäänkirjautuessani muutaman yksityiskohdan suntuubin etusivusta. Toinen nostatti hymyn huulille: nimikkeistä ei monestikaan tunnu tietävän, minkälaiselle sivulle on astumassa. Esimerkiksi Hohkapuu: kenties runollinen nimi uudelle kirjoitussivulle? Ei, vaan haavan sahaamiseen erikoistuneen yrityksen markkinointisivu. Jotenkin apealla ololla täyttävä huomio taas oli lista päivityksistä etusivulla. Suntuubi on kyllä viime aikoina ryhdistäytynyt, mutta silti edellinen ylläpidon päivitys on vuodelta 2012. Oi niitä aikoja...


 - kehittyneiden aivojen omistaja? | Kommentit (1)Kommentoi



TUHATKUNTA PIENTÄ PULMAA
10.04.2018 12:13 | nyt ollaan jo oikealla asialla

Näin tiistain ja hyppytunnin kunniaksi päätin ryhtyä kirjoittamaan uutta blogikirjoitusta. Tiistairutiini kummittelee vielä mielessä, vaikka se on käytännössä jo kuopattu. (Vieläkö luut pitäisi polttaa, sittenkö se lakkaisi kiusaamasta?) 

En tiedä, olisiko se osaksi tiistain vika, etten ole tarpeeksi kirjoitellut näitä. Vähintäänkin oman perfektionismini vika. Kun tuntuu, ettei ole ollut mitään merkittävää, filosofista tai ehyttä kirjoitettavaa, ei ole tullut kirjoitettua. Vaikka tarkoitus oli vain estoitta kirjoitella, että pääsisi taas sen makuun, hah! Self-sabotointia parhaimmillaan. 

No niin, pidetään kirjoittamattomuudesta puhuminen tällä kertaa minimissä. Etenkin, kun olen vaihteeksi kaikkien näiden kuukausien, oikeastaan vuosien jälkeen, innostunut kirjoittamisesta. Kyllä kai tässä välilläkin on ollut aiheita, jotka ovat kiinnostaneet ja kausia, jolloin tekstiä on syntynyt, mutta ainakin muistini mukaan se on silti ollut aika lailla pakotettua. Kiitän siis sydämeni pohjasta the Arcana-peliä (ja Leeviä, joka siihen koukutti), joka sai minut takaisin kirjoittamisen pariin - niin syvälle, että odotan koko päivän, että pääsen koneen ääreen kirjoittamaan. 

Vastoinkäymisiä on tietenkin jo ollut, vaikka olen kirjoittanut vasta about 2 lukua ja pätkiä tulevasta. En tiedä miksi en vain osaa suunnitella etukäteen, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Se on kaikista turhauttavinta, epätietoisuus tulevasta, kun ei osaa päättää, kun tietää, että pitäisi olla vain yksinkertainen juoni, niin siitä saisi jo kehitettyä jotain hyvää, mutta sitäkään ei ole. Mikä siinä on niin hemmetin vaikeaa? Tässä toisessa (tai siis oikeastaan kolmannessa) luvussa, jota nyt kirjoitan, pitäisi jo tietää, mistä menneisyydessä ja tulevassa on kyse, mutta en saa setvittyä niistä mitään lineaarista tai koheesia. 

Toinen ongelma liittyy peliin ja sen hahmoihin. Olen tarkoituksella kirjoittanut hahmoista omilla nimilläni, jotta niistä kehittyisi omia hahmojaan, mutta olen yhä kahlehdittuna pelin hahmoihin. Henkilöhahmot ovat niin hyvin kirjoitettuja ja rakastettavia, ja niiden luonteita seuraamalla lukijatkin varmasti rakastuisivat hahmoihin ja tarinaan - teenkö tarinalle hallaa, jos eroan heidän luonteistaan? Saanko aikaan vain yksipuolisia hahmoja; jos muutan kompleksin, masokistisen mutta rakkauden puutteesta nääntyneen Julianin joksikin synkemmäksi? Mutta mikäli en eroa tässä, en tule eroamaan muussakaan. 

Arcanan maailma sekoittaa mielestäni pätevästi ja kunnioittavasti eri kansojen piirteitä. Kaksi kolmesta sen päähenkilöstä on muita kuin valkoihoisia, ja miljöössä on sekoitettu harkitsevasti vähän kaikkea mitä maailmasta löytyy: kaupungissa on erityisesti Venetsian piirteitä, talot muistuttavat vaikkapa Ranskan maalaisidylliä, bazaari herättää mattoineen mielikuvia idän maista ja kaupungin ulkopuoliset aavikot esimerkiksi Arabiemiraattien hiekkadyyneistä. 

Itse olen kirjoittaessani kamppaillut sen kanssa, etten sortuisi kuvaamaan maailmaa liikaa "mystisen idän" maana. Tein hertta-kollaasin (kuten aina) jonne poimin kuvia myös muiden Arcana-kollaaseista. Lopputuloksessa on paljon Intiaan viittaavia kuvia. Mystiikka ja taikuus yhdistettynä Intiaan ja muihin "itämaisiin" maihin on tietenkin hyvin kolonialistinen yhdistelmä, jolla on vuosisatojen historia maille vahingollisena stereotyyppinä. En todella halua antaa periksi imperialistisen aivopesun ajattelulle, jota viehättää tuntemattomat, hiekkaiset maat ja sen erikoisiin piirteisiin ilmiselvästi kätkeytyvä eksotismi. (Huomatkaa siis ironia.)

Yritän siksi tehdä parhaani tässä suhteessa, vaikka huomaan jo pudonneeni siihen koloon. Arcanan esittämä välimuoto olisi hyvä tavoite, joten kaipa tässä vaiheessa yritän sivistää itseäni esimerkiksi Intian tavoista (& maista..) ja maahan yhdistetystä magian stereotyypistä, sekä lisätä mukaan myös länsimaiselle tuttuja asioita, joihin voi yhtä hyvin kätkeytyä taikuutta. Herttaakin kun selaa, huomaa, että länsimainen magia on yleensä synkeää, mustan ja tummanvihreän sävyistä, tylsävaloisella filtterillä suodatettua; mustaa magiaa, jotain pelottavaa, kristinuskon vastaista. Itämaisiin trooppeihin liittyy auringon ja kuun valoa, jotain ystävällistä ja avointa. Olisi siis helppoa ja laiskaa seurata valmiiksi asetettuja reittejä, mutta yritän korjata itseäni ja toivon, että tekin korjaatte, jos luette ja sen varaa huomaatte. 

En tiedä, olisiko tässä kohta aika alkaa mainostelemaan, koska mitä järkeä muuten on pistää esille tarinaa julkisesti tänne näkyväksi, ellei siitä saa palautetta? Leevin palaute jo tehnyt paljon hyviä muutoksia "julkaistuihin" lukuihin - elleivät ensimmäiset luvut nyt vielä ole täydellisen koukuttavia, ovat ne ainakin paljon parempia, kuin mitä ensimmäiset vedokset. Sivu on ollut hiljaiselolla pitkään, viimeksi enemmän kommenttia on tainnut tulla Suojelusenkelistä (vuosia, vuosia sitten) joten täytyisi käydä kerjäyskierroksella kalastelemassa palautetta. 

Joka tapauksessa, taikaa oli ainakin eilen ostaessa vielä ihan nuupahtaneissa tulppaaneissa, jotka aamulla olivat piristyneet ja piristivät! Palataan asiaan, tästä on hyvä lähteä.


( Päivitetty: 10.04.2018 16:44 )

 - nyt ollaan jo oikealla asialla | Kommentoi



AJOPUU
13.03.2018 21:06 | ehkä ensi kerralla jo ollaan iloisemmissa fiiliksissä

Yritin tällä viikolla vaihtaa tämän paikan ulkoasua - tai no, ulotin toimet lähinnä taustakuvaan, johon olisin halunnut lisää väriä. Kaipa halu juonsi juurensa hetkellisestä tunteesta, että nyt ollaan menossa kohti kevättä. Niin kuin ollaankin, kyllä sen tuosta ikkunan ulkopuolisesta loskasäästä näkee, vaikka puun oksat ovatkin tällä hetkellä taas valkoisen peitossa. Ja viime viikolla näki muistaakseni vähän aurinkoakin, vaikka muisto on jo hämärtynyt näistä harmaista päivistä. Välillä tuntuu, että sää vaikuttaa mielialaan ihan liikaa, vaikka todennäköisemmin on vain helppo syyttää säätä, kun todellisuudessa hieman kurja olo johtuu monen asian summasta, joihin itsekin olisi voinut vaikuttaa.

Tänään esimerkiksi jätin menemättä pilatekseen, vaikka joka kerta liikkumisesta on tullut parempi olo kuin kotona vetkuttelusta. Viikottaiset tiistai-endorfiinit jäivät siis saamatta. Aamulla olin vielä menossa, valmiina jatkamaan reipasta linjaa, kun olin jo raahautunut kahvin voimalla kello kymmenen luennolle huolimatta huonosti nukutusta yöstä, ja saanut hyppytunnilla luettua Kanervalan seuraavaa tuntia varten. Itse asiassa, kun luin Kanervalaa, siis Kiven runoteosta, olin vielä hyvillä mielin, ja nautin kerrankin runokielestä ja Suomen luonnon ihannoidusta ja paikoittain mystisestä kuvauksesta. Sen sijaan tunnille mennessä jokin ilmapiirissä sai minut sulkeutumaan kuin simpukan, ja hyvä olo katosi kuin eksynyt impi metsään. Välillä sitä miettii, mahtaako ollakaan oikealla alalla. 

Vastaus on tietenkin kyllä. Tai on pakko uskoa niin, kun ei keksi mitään muutakaan, mitä haluaisi tehdä. 

Välillä alkaa huolestuttaa, mihin tässä oikein ollaan menossa, ja varsinkin tällaisina hetkinä, kun on ollut iltapäivän taas horrostilassa. Tuntuu, että olen jo pitkään ollut staattisessa tilassa. Asioita tapahtuu, mutta annan vain virran viedä ja yritän pysyä pinnalla. Enkä saa otetta mistään. En saa hyvästä nimimerkistä. En saa otetta tästä sivusta, jonka ulkoasuun en koskaan ole tyytyväinen, mutta jolle en jaksa alkaa uuttakaan tehdä. En saa otetta siitä, mitä haluaisin ammatiltani. Ja jo vuosia olen pitänyt itseäni kirjoittajana, olennaisesti kirjoittajana, vaikka yhtäläisesti en ole pitkään aikaan kirjoittanut, ja tarraan kiinni vain ajatuksesta. Sillä aikaa kun olen keskittynyt ajatukseen, aika virtaa ympärillä, kuljettaen minua eteenpäin. Käsien välissä on ajopuu, joka ajelehtii jokea pitkin, enkä koskaan päästä irti, vaikka pysyn paikallani. 

Olisinpa mennyt pilatekseen, vaikka talvikengät olisivat voineetkin kastua. Sen sijaan että kirjoitan nyt tätä ja vain edistän tätä eksynyttä oloa, voisin jo olla kirjoittanut ideoita, joita päässä on kerrankin pyörinyt. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa loppuun Kanervalan intouttaman runon, tai jatkaa ikääntymättömän Alecin tarinaa, tai aloittaa muistiin liittyvää pätkää, josta saattaa tai ei saata tulla realistista. 

Hohhoijaa, jos joku tätä lukee, olet jo varmaan turhautuneena ärähtänyt ”no mene nyt sitten jo kirjoittamaan!” ja olet oikeassa. Niin menenkin! Ja muistutan itseäni siitä, miten mielenkiintoista oli eilen adaptaation kurssilla, ja miten ensi viikolla on uusi pilates-tunti. Että tähänkin asti ollaan kunnialla päästy, vaikka sitten vain pysyttelemällä pinnalla, ja että loskasäälläkin voi jo ostaa tulppaaneita, jotka ovat märkää säätä mukavampi merkki keväästä ja lupaus tulevista aurinkoisista päivistä. 


( Päivitetty: 18.03.2018 11:54 )

 - ehkä ensi kerralla jo ollaan iloisemmissa fiiliksissä  | Kommentoi



TARKENNUSPISTE
30.01.2018 16:12 | nimike

Kävin tänään optikon silmätarkastuksessa ja sain tietää, että tarvitsen lasit. Tai ei se nyt kuulemma ihan välttämätöntä ole, mutta oli kyllä aika hämmästys huomata, miten paljon lasit sitten paransivat kaukonäköä. Optikolle mennessä vallitsivat vähän ristiriitaiset tunteet, että tuskinpa tässä nyt mistään on kyse, sanoo kuitenkin että kaikki on kunnossa, ja toisaalta, aivan varmasti saan lasit kun näen niin huonosti tuonne taululle. Se on kuitenkin vain väsymystä. Vai onko sittenkään?

No eipä ollut. Hassulta tuntuu, kun huomasin tarpeen käydä tarkastuksessa oikeastaan korkeintaan kaksi viikkoa sitten. Ja nyt sitten heti kakkuloita ostamaan! Jäiks. Mahtaakohan se tästä vielä huonontua, kun äiti sai lasit jo paljon nuorempana. Päässä pyörii asioita suurenteleva mylly, kun kerran on joutunut asian kanssa vastatusten, ja lisäksi tänään luettu Ivan Iljitsin kuolema pyörittelee myös suuressa mittakaavassa ajatuksia elämästä ja kuolemasta. Nyt minä sokeudun ja sitten kuolen!

Todellisuudessa nuo kaikki härvelit ja tarkastukset varmaan väsyttivät silmiä sen verran, että mikään muukaan ei tahdo tarkentua. Mutta ansaitsen kuitenkin mielestäni jotain hyvää ja rentouttavaa palkkioksi, ja mietin, jättäisinkö tällä kertaa pilateksen väliin ja käpertyisin vain aamutakkiin syömään spagettia ja katsomaan Elementarya (mukavuuden huippu). 

Sana ansaita on kyllä hassussa käytössä, tai oikeastaan hassu sana ylipäätään. Nykyään kaikki hyvä pitää ansaita. Lepo ansaitaan kovan työn jälkeen. Raskaan henkisen ponnistuksen jälkeen ansaitsee rentoutumista. Kahvikin pitää ansaita, tai suklaapatukka, tai päiväunet. Sanoin viime työpäivän jälkeen äidille, että nyt haluan istua ja katsoa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa (sarjaa) rauhassa, koska olen ansainnut sen 9h työpäivän jälkeen. Äiti kysyi, pitääkö sekin ansaita? 

Tähän kohtaan voisin sanoa, että näin se kapitalismi toimii, vaatii ihmisiä työskentelemään koko päivän ja ehdollistaa heidät ansaitsemaan pienetkin rentoutumisen hetket. Samalla markkinoidaan näitä rentoutumista edistäviä välineitä, kuten joogaa, mindfulnessia ja kylpysuoloja, ja talouden pyörät pyörivät eteenpäin. Mutta jos sanon niin, tunnen itseni vähän tekopyhäksi, koska en tiedä kapitalismista tarpeeksi ja toisaalta nautin sen tuomasta toiveikkuudesta: ehkä minäkin joskus vielä voin elää kuten nuo järjettömän ökyrikkaat, muita ihmisiä - toivon mukaan puolitahattomasti - riistävät, ihailemani ihmiset.

Silmälaseista kapitalismiin! Näin se käy. Onhan tässäkin toki raha kysymyksessä: sellaiset lasit, jotka kestävät kauemmin ja hylkivät likaa, maksavat rutkasti enemmän, ja jos lisätään yhtälöön muodinmukaiset merkkisangat, joita minulle yritettiin kaupata, kohoaa hinta jo melko taivasta kurottelevaan summaan. Ei toki tähtitieteelliseen, mutta näin opiskelijana ehdottomasti liian kunnianhimoiseen. 

Olen myös päättänyt tunnustaa ja ottaa omakseni tietämättömyyteni. Välillä se ahdistaa, kuten viikko sitten aineopintoja suorittaville tarkoitetulla kurssilla. Eilen kuitenkin menin rohkeasti kysymään luennoitsijalta, mahtaisikohan Botnik Studiosin tekoälyllä kehitetty luku Harry Potterista istua adaptaation rajatapauksiin, josta kurssin lopuksi täytyy kirjoittaa essee. Sanoin suoraan, että en vielä ymmärrä koko teoriaa, siksi kysyn. En ole aivan varma, mitä luennoitsija mietti kun sanoin ”Harry Potter”, mutta hän joka tapauksessa sanoi, että kyllä istuu. Joten aion kirjoittaa Harry Potterista, olkoon lapsellinen aihe tai ei. En sentään gradua, mutta kuitenkin. Tai mistäs sitä tietää?


( Päivitetty: 30.01.2018 21:28 )

 - nimike | Kommentit (1)Kommentoi



SUORITUSPAINEITA
22.01.2018 18:40 | nimetön

En nyt mainitse siitä, kuinka kauan edellisestä postauksesta on, koska en halua toistaa itseäni, paitsi että tein sen jo. Toisaalta kädet ovat tässä ikkunan ääressä istuessa kylmät kuin jääkalikat, joten ehkä ihan hyvä, että tulee liikuteltua sormia ja kirjoitettua mitä sattuu. 

Voisin tässä vähän availla päivän tapahtumia, tosin liittyen lähinnä kirjallisuudentutkimukseen, koska en halua blogista liian päiväkirjamaista tai elämästäni paljastavaa. Mietin myös muutama päivää sitten, että kirjoittaisin hieman politiikasta, vaikken siitä tarpeeksi tiedäkään, koska sehän on nyt kovin ajankohtainen aihe näin presidentinvaalien alla ja pulpahti esiin keskustelussa eräiden ystävien kanssa, jotka osaksi eriävät omista mielipiteistäni. En kuitenkaan halua politisoida tätä blogia ja juuri riittämättömän tietouteni takia pidän sitä muutenkin huonona ideana.

Tänään koulussa (siis yliopistossa, saahan sitä näin pienesti kapidoida) oli kerrankin sellainen olo, että on tullut haukattua liian iso pala, ja ehkä kaikki muut sittenkin ovat älyllisempiä kuin itse. Ensimmäisen kerran olo valtasi luokkalaisten pienryhmäkurssilla, jossa täytyi kolmessakymmenessä minuutissa vastata hyvinkin laajaan kysymykseen luetusta teoksesta. Tuntui, että olin vasta pääsemässä asiaan, kun aika jo loppui, ja sitten muut toivat keskustelussa ajatukset esille täydellisessä muodossa, kuten he varmasti olivat ne paperille kirjoittaneet. Jotenkin nolotti, luennoitsija kuitenkin lukee vastaukset ja kurtistaa kulmiaan sepustuksilleni, kun taas luokkalaiset saavat plussan. Turhaa, mutta kuitenkin harmittaa. 

Toisen kerran ajatus omasta osaamattomuudesta valtasi viimeisellä luennolla, jolla tunne oli kuitenkin ymmärrettävämpi, kun kurssi oli tarkoitettu vasta toisen vuoden opiskelijoille. Tehtävät tuntuivat siltä, että tulevaa työnsarkaa riittää, mutta eipä siitä sen enempää, pakko niistä kai on selvitä. 

Lisäksi seurailin jälleen somea ja eräs luokkalainen oli taas pistänyt kuvan kahvilasta, jossa kirjoitti ilmeisesti kaunokirjallista tekstiä - näin ainakin käsitin. Valtasi taas pistävä harmitus siitä, ettei ole saanut mitään aikaiseksi. Olen nyt torstaista asti yrittänyt jälleen kerran kehittää edes Harry Potter-maailmaan sijoittuvaa tarinaa harjoituksen vuoksi, mutta aina kun olen yrittänyt aloittaa, on pelko vallannut ja olen päätynyt selailemaan artikkeleita ”miten kirjoittaa ensimmäinen luku”, ”aloituslause” ja ”10 onnistunutta tarinanaloitusta”. Mielenkiintoisia ovat olleet, mutta tuskinpa erityisen hyödyllisiä, jos tekstiä ei tule koskaan kirjoitettua. 

Tässä kohtaa pitäisi tulla jokin filosofinen tai yhteiskunnallinen ajatus tai oivallus, että miksi suorittaminen, toisten kanssa kilpaileminen ja oman älyllisyytensä todistaminen on niin tärkeää, mutta en todellakaan osaa vetää tästä mitään yleistävää, ja totuus on, että olen itse vain kateellinen samaan aikaan kuin laiska. Jos olisin lukenut harjoituskurssilla käsitellyn teoksen enemmän ajatuksella, olisin osannut vastata paremmin. Jos kirjoittaisin, ei tarvitsisi olla kateellinen, kun näkee muiden kirjoittavan. Tiedän tämän ja sen, ettei sen tiedostaminen tee siitä yhtään sen oikeutetumpaa, mutta en tiedä osaanko enkä tiedä haluankokaan päästä näistä piirteistä eroon. Laiskuudesta kyllä ja saamattomuudesta. Tosin kyseinen teos ei hirveästi kiinnostanut eikä kaikkeen voi olla aikaa kiinnittää rutkasti huomiota. Ehkä terve ripaus huolettomuutta olisi paikallaan. Mutta mistä sitä löytää, paitsi tentin alla? (Vitsailen, tentin allakin löydetty kapinallinen huolettomuus on pelkkää suoritustressiä valepuvussa, ei se sen enempää purkaudu vaikka valehtelisikin, ettei välitä.)

Jossakin näin haasteen, kirjoita 12 novellia vuoden 2018 aikana, siis novelli kuukaudessa. Yritän nyt ottaa itseäni niskasta, että vannoutuisin osallistumaan. Toinen tavoite vuodelle olisi kirjoittaa joka päivä, olkoon se viisi minuuttia tai tunti, joka tapauksessa kirjoittaa eikä vain selailla nettiä. Toivotaan parasta, vaikka tuntuukin, että tämäkin blogi on kirjoittamislupauksia toisensa perään, jotka eivät ole täyttyneet. 

Olisi myös hienoa lukea jotakin kirjaa - siis huvikseen - ainakin 5 sivua päivässä, katsotaan. Mutta kirjojen lukeminen onkin sitten kokonaan uusi postaus. 


( Päivitetty: 22.01.2018 18:51 )

 - nimetön | Kommentit (1)Kommentoi
<  1  2  3  4  5  6  7  >



RSS

©2019 Footprints - suntuubi.com