Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

<  1  2  3  4  5  6  7  8  >
alustusta eksistentialisoinnille
29.08.2019 00:23 | tyhmä, tietysti

Joskus on vaikeaa tulla sinuiksi tyhmyytensä kanssa. Tämä on laaja kysymys: melkein meillä kaikilla on varmaan jokin käsitys siitä, missä asioissa ollaan tyhmiä. Availen tässä nyt omaa tyhmyyttä. (Onko tyhmyys sama asia kuin tietämättömyys? Onko tämä nyt väärä sana? Onko tämä tyhmien narratiivista pyyhkimistä?)

Olen jo varmaan sanonutkin, että mitä enemmän luen, kuulen, tiedän, elän, sitä paremmin ymmärrän sen, kuinka vähän tiedän. Se on vähän kuin alussa nouseva ja lopussa laskeva kaari elämässä, se että tietää oman tyhmyytensä. Näin sanon tähänastisista elämänkokemuksistani, saa nähdä lähteekö kaari taas nousemaan jossain kohtaa, ja sitten ehkä taas vanhuuden dementian iskemässä laskemaan, jos sinne asit eletään. Yksinkertaisin esimerkki: eskarissa kutosluokkalaiset olivat melkein kuin aikuisia. Luonnollisesti lapsena haluttiin tulla aikuiseksi, saada aikuisten oikeudet ja jos olet Matilda, tieto maailmasta. Äitihän tiesi ainakin kaiken. (Minun äitini kyllä edelleenkin tietää kaiken. Huolimatta siitä että sanoo että ei tiedä, aina löytyy jokin valaiseva vastaus mihin tahansa aiheeseen.) Sitten yläasteella ja ainakin lukiossa alettiin ajatella, että hei, minähän olen älykäs, tiedän paljon asioita, ymmärrän paljon maailmasta, joskus ehkä jopa paremmin kuin jotkut - tai monet - aikuiset. Ei ollut tarkoitus erityisesti ottaa vertauskohdaksi ”aikuisia”, koska eihän ”aikuisilla” useinkaan ole tyydyttävällä tavalla älykkyyttä, mutta nuorena aikuinen taitaa olla se vertauskohta. Ennen kuin valo kajastaa ja ymmärtää kuinka pirstoutunut asia aikuinen on. 

Nyt kun olen 22, edelleen tuo luku kuulostaa aikuiselta. Joskus oli puhetta, että ihmisen aivot kehittyvät 21-vuotiaaksi asti. Eli aivot ovat nyt kehittyneet, ainakin jonkun mittapuun mukaan. Mutta oma olo on vain niin hirvittävän nuori, lapsellinen ja tietämätön. Verrattuna 27-vuotiaaseen, mitä minä tiedän maailmasta? Mitä minä olen oppinut? Enkö vieläkin ole vain ensimmäisiin ehdottomiin asiankantoihinsa tarrautunut 16-vuotias? 

Ehkä se on vain minä. Onko tässä kyse itsevarmuudesta? Sitä karttuu koko ajan, mutta puuttuu vielä rutkasti, varsinkin jos vertaa moniin tuttuihin, joihin muutenkin vertaa itseään. Itsevarmuudella pääsee eteenpäin elämässä. Sitä minä haluaisin, päästä eteenpäin elämässä, olla jumittumatta tällaiseen tyhjiöön, jossa - vaikka aloitan kolmannen vuoteni yliopistossa - näyttää ja tuntuu siltä, että tulen seuraavat vuodet käymään toista yliopistovuotta uudestaan, uudestaan. Käyn sitä nyt jo uudestaan. Mikä hemmetin kolmas vuosi? 

Olisi se niin mukavaa tietää, mitä haluaa. Sehän tässä kriiseilyssä varmaan on keskiössä. Jos oikeasti haluaisin jotakin tiettyä, olisi varmaan halua pakottaa itsevarmuutta sen saavuttamiseksi. Minähän vain ajelehdin. Jos jotain, otan vauvanaskelia, saavutuksia kohti ei paljon mitään. CV ammottaa tyhjyyttään, lukuun ottamatta muutamaa satunnaista juttua, jolle varteenotettavat työnantajat saattaisivat hymähtää. 

Haluan luottaa siihen, että tyhmyys jää taakse sellaisissa asioissa, jotka ovat itselle merkityksellisiä, että pystyy keskustelemaan niistä asioista, muotoilemaan ajatuksensa auki selkeästi. Se uupuu vielä, ottaisin mielelläni etukäteen vastaan tulevan memon argumentointitilanteesta, niin että voin varautua ja muodostaa yhteyden etukäteen, sen sijaan että johdot kipinöivät ja menevät oikosulkuun. Haluan luottaa, että se tapahtuu. Onneksi en ole joutunut moneen tilanteeseen, jossa tällä olisi todella, todella merkitystä. Olen saanut olla tyhmä aika turvallisissa olosuhteissa, ja jatkan sitä. Kai tyhmyys on usein vain tietämättömyyttä (ja asenteita, ja motivaation puuttumista, ja..) mutta tietämättömällä on aika hyvä tilanne, kun sen sijaan että sulkeutuisi ja velloisi omassa tyhmyydessään, voi myöntää sen ja astua keskusteluun oppijana. Huolimatta kaikesta maailman ahdistuksesta, maailmanlopun skenaarioista, kärsimyksistä, omista jännityksistä ja kateellisuuksista, on kuitenkin ihanaa, että voi… jätänpä lauseen tähän, ettei siitä tule niin kliseinen. 

Otsikkohan tuli tekstin jälkeen, luen tällä hetkellä (tai sitten kun tämä pirun essee on kirjoitettu)  Susan Bakewellin At the Existentialist Cafe -kirjaa, jonka pitäisi tällaiselle maallikollekin ymmärrettävästi avata eksintentialismia, Sartrea, Beauvoiria ja muita aatteen edustajia. Katsotaan tulisi jotain vähän mehukkaampaa itseanalyysiäkin joskus.


 - tyhmä, tietysti | Kommentoi



tänä kesänä ei paljon mikään muuttunut
24.07.2019 00:32 | nuori

Otsikossa on löyhä viittaus kirjaan, jonka äsken luin, Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Sain sen jouluna, mutta säästelin sitä tähän kesään, koska se näyttää kesäkirjalta. Se oli kesäkirja sinänsä, että siinä oli samaa hieman humoristista apatiaa, mikä joskus kesäisin - ja tietenkin nyt kirjan lukemisen jälkeen - iskee. Haluaisin kovasti tukea nuorta (30-v? on nuori, vaikka kirjassa 34-vuotias päähenkilö väitti itseään keski-ikäiseksi) esikoiskirjailijaa, mutta tätä en nyt kyllä suosittelisi eteenpäin. Teksti oli terävää ensimmäiset 50 sivua, sen jälkeen terävyys puuroutui päähenkilön ärsyttävyyteen ja pienessä masennuksessa vellomiseen. (Lolz, voinkin oppia tästä jotain.)

Oma päiväni oli itse asiassa yllättävän hyvä kaikesta huolimatta, joten meh että latistin tunnelmaa lukaisemalla tuon tässä illalla. Mutta aion karistaa apatiat ja keskittyä siihen, että sain kirjan luettua. Kaksi luetuksi tänään, eli olen enää 5 kirjaa myöhässä lukuhaasteen aikataulusta. Meni kesätöihin ja muutamaan sattumukseen sen verran aikaa, etten saanut kuin muutamia kymmeniä sivuja Jhumpa Lahirin The Namesakeä luettua (nyt sekin on kyllä luettu). Mutta tämä ei haittaa lainkaan, koska esimerkiksi sairastumisen takia pystyin vellomaan vain itsesäälissä ja keskittymään itseeni jonkun aikaa, ja putosin aivan kärryiltä maailman asioista. Hienoa! 

Nyt tietenkin olen jälleen silmäillyt jonkin verran New Yorkerin artikkeleita, mutta vain yksi sivusi ilmastonmuutosta, Extinction Rebellion -ryhmää koskeva teksti. Artikkelien lukeminen oli tarpeellistakin, koska tavallaan sain valmiiksi yhden virallisemman tekstin, saa nähdä julkaistaanko sitä koskaan missään. Tällä hetkellä se on ilmeisesti vertaisryhmän Docsissa ja jotain palautetta on luvassa. Olisin toivonut, että sen kanssa voi tehdä saman kuin koulutekstien kanssa, että rykäisee yhdessä illassa valmiiksi ja lähettää sitten oikolukematta, koska ei enää pysty katsomaan omaa tekstiään ja ajattelee, että menköön, ei tätä enää jaksa. Mutta oikeassa elämässä pitää ottaa vastaan seuraukset ja koettaa suhtautua kypsemmin. Hitsiläinen. 

Tämä on tosi pieni juttu verrattuna siihen, mitä tosi monet vaikka vuosikurssilaisistani saavat aikaan ja tekevät. Nytkin työnnän kuitenkin ajatuksen pois, koska minulle se on kuitenkin jotain, sain tekstin valmiiksi ja uskalsin lähettää sen eteenpäin. Toivottavasti kukaan tutuista ei koskaan päädy lukemaan tätä blogitekstiä, koska haluaisin välittää vähän itsevarmemman kuvan. Siinä on vielä tekemistä, näillä tietyillä alueilla. Annoin yhden haastattelunkin, jossa toivon mukaan vaikutin ihan järjelliseltä ihmiseltä, jos järkevä on liikaa pyydetty. Sitten kävin aamiaisella/lounaalla kaverin kanssa, ostin pitkästä aikaa vaatekappaleen, vietin muutaman tunnin kirjaa lukien kahvilassa ja lopulta hoardasin kirjastosta neljä kirjaa lisää pinoon, jossa on vielä kaksi edellistäkin kirjaston kirjaa lukematta. Feels good. 

Ensi viikolla tämä loma loppuu, vaikka onneksi kaksi tulevaa kurssia ovat sentään mielenkiintoisia, ja sitten on vielä vähän lomaa ennen virallisen yliopiston alkua. Silti kauhistuttaa, että nyt ollaan heinäkuun lopulla. Mitä! Vastahan oli vappu ja haaveilin kesästä, jolloin voisin taas notkua kahvilassa lukemassa kirjoja toisensa perään. Vieläkin on kesken se, jota silloin aloitin, mutta kyllä minä sen kohta luen. Tämä ajan kuluminen on vain ihan käsittämätöntä. Tiedän, että tein asioita esimerkiksi kesäkuussa, mutta kun nyt muistelen takaisin päin, muistan taas pelkkää tyhjää. Kaikesta päätellen (sukulaisten kommenteista, edellisestä kirjasta) tämä tunne tulee vain pahenemaan, joten ehkä pitäisi yrittää unohtaa se ja mukautua tilanteeseen. 

Toukokuun alussa luin monta kirjaa kerralla, kun autoin yhtä kaveria yhdellä kurssilla, sen jälkeen olen edennyt vähän hitaammin. Mutta tässä on vielä viikko aikaa saada nämä loput luetuksi, joten listaanpa ne aikani kuluksi. 

Kanishk Tharoor; Swimmer Among the Stars
Ottessa Moshfegh; My Year of Rest and Relaxation
Sally Rooney; Normal People
Celeste Ng; Little Fires Everywhere (vappukirja)
Michel Foucault; Power/Knowledge
Toni Morrison; Sula
Jeanette Winterson; Ei appelsiini ole ainoa hedelmä
Arudhati Roy; Kuuntelen heinäsirkkoja
Eeva Turunen; Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
William Faulkner; The Sound and the Fury
John Steinbeck; Hiiriä ja Ihmisiä

Hyvin ehtii viikossa! Lopuksi, minulla on hirveä ikävä suntuubin kirjoittajayhteisöä. Viime kesä oli kiva, kun pystyi sentään jotenkin suomaan aikaa tänne. Kirjoittamalla tai muiden juttuja lukemalla. Osallistuin heinäkuun Camp Nanoon, mutta aika kehnosti on mennyt. Nyt innoittauduin, että voisi kirjan lukemisen jälkeen kirjoittaa jotain, mutta en keksinyt mitään ihmeempää, joten päädyin taas tänne blogiin. Huomenna on vielä vapaata, ehkä huomenna!

PS: nyt pakko muokata otsikon tyyliä, näyttää liian aggressiiviselta tuo all caps..


( Päivitetty: 24.07.2019 00:57 )

 - nuori | Kommentoi



Sitten kun...
26.06.2019 23:09 | neuroottinen

Paper Angelsin Laris haastoi jokin aika sitten täyttämään uutta tagia, kiitos paljon, tuntui mukavalta tulla muistetuksi ja joutua samalla raahatuksi takaisin tänne kirjoittamisen pariin! :'D (En siihen itse oikein pystynyt.) Tämä oli vähän edellisiä vaikeampi tagi, koska mun tulevaisuudenkuvat on jo jonkin aikaa ollut ilmastonmuutoksen takia tosi synkät, enkä oikein osaa varmaksi sanoa, kuinka loogisella asteella uhkakuvat liikkuvat (en ole ilmastobiologi). Yritän parhaani mukaan sekä itseni takia että niiden, jotka tästä ehkä viihdettä löytävät, etten liukene vahingossa pimeälle puolelle :D Siltä kannalta ihan hyvää harjoitustakin, jos kaikesta huolimatta yritän pitää myös positiiviset suunnitelmat mielessä!

Sitten kun... 

...mä oon rikas: 
Tätä oon itse asiassa miettinyt aika paljon - joku heitti joskus ilmoille sellaisen ajatuksen, että mitä jos kaikki Jeff Bezoksen rahat ja omaisuus siirtyisikin omiin nimiin, mitä sillä tekisi. Jossain tällasessa jonkun muun kirjottamassa postauksessa luki niitä suunnitelmia, mutta en muista enkä tiedä tarpeeksi että osaisin esittää sellaisia tarkkoja juttuja mitä olisi tarkoituksena silloin tehdä. 

Ensimmäinen mietinnän askel on se, että kuinka rikas olisi kyseessä? Koska tässä on tullut huomatuksi, että esimerkiksi miljoona on yllättävän vähän rahaa tässä maailmassa, jossa miljardöörit pitävät valtaa hallussaan. En osaa määrittää, mikä sitten olisi tarpeeksi, mutta joka tapauksessa oli määrä mikä tahansa, palkkaisin ensimmäiseksi asiantuntijan (tai monia), jotka osaisivat sanoa, miten parhaiten sijoittaa jokin osa rahoista pääoman kasvattamiseksi. Sen jälkeen määrittäisin, mitkä toimet parhaiten auttaisivat ilmastonmuutoksen jarruttamista; metsän ostaminen, aurinkoenergiaan investoiminen, uusiin ympäristöystävällisiin keksintöihin sijoittaminen, jnejne. Tietenkään sillä ei välttämättä olisi hirveästi vaikutusta ellei pystyisi vaikuttamaan päättäjiin, jotka muutosta jarruttavat, joten kenties lahjuksia? 

Jos kaikesta tästä maailmanpelastamisesta (ilmastonmuutoksen lisäksi mielellään kaikkea muutakin) jäisi jotain käteen, maksaisin taloyhtiön putkiremontin ja muutaman sukulaisen asuntolainat pois. Kenties kävisin Pariisissa ja uudestaan Lontoossa - niiden välillähän voisi jopa reissata sen junasysteemin kautta. Ja jos oikein hurjaksi ryhtyisin niin perustaisin oman kahvila-kirjakauppa-hybridin - tosin miten kahvin tuominen sopisi yhteen muun ilmastopolitiikkani kanssa, en ole vielä selvittänyt...

...mä oon 27: 
En osaa yhtään vastata tähän, olen tällä hetkellä niin kivuliaan hukassa tulevaisuuteni suunnan kanssa. Toivon, että maailman asiat ovat paremmin ja saan ahdistukselta rauhaa ja pystyn kehittämään ja keskittymään myös itseeni. Toivon, että olen saanut idean kirjaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin tajuan (ainakin nyt kun en tosiaan ole vielä kovinkaan vanha) että olen aivan älyttömän nuori, noin kirjan kirjoittamisen näkökulmasta. Joten vaikka nyt tuntuisi, ettei omasta tekstistä ole mihinkään, ehkä sitten kolmekymppisenä keksin nokkelampia kirjan aloituksia, käänteitä ja lauseita. (Oli pakko hypätä kolmekymppiseen kun en usko että vielä 27-vuotiaanakaan olen valmis kirjailijaksi :D)

...mä oon vanha: 
Hhhhhhh yritän olla ajattelematta, että jos pystynilmastonmuutoksentakiaedeselämäänkovinvanhaksi - there I said it!! Hemmetti. Noh, toivottavasti olen lukenut kaikki, tai ainakin niin paljon kuin mahdollista niin kaikki kirjat, jotka minua kiinnostavat. Pitkään olen ajatellut, että vanhuksena, jos tunnenkin oloni yksinäiseksi, niin löydän lohtua ja aivojumppaa playstation-peleistä, koska olen tietenkin vihdoin saanut jostain rahaa ostaa sellaisen kapistuksen. Mutta on niin kauhean vaikea miettiä niin pitkälle, kun maailma muuttuu niin nopeasti. 

...mä omistan talon: 
Tähän on kaksi vastausta, ensimmäinen: en tule koskaan omistamaan taloa, sillä tähtään omistamaan mukavan asunnon joko uudessa tai rakenteeltaan jugend-tyylisessä talossa, jossa remppaan kämpän :D Jos asunnosta puhutaan, niin sellainen Nealin kämppä White Collarissa on aika nice, ei ihan se 100%, mutta kuitenkin tarpeeksi hyvä antamaan ajatuksen siitä, mitä tarkoitan. Open concept on se sana, tosin jos joskus on kuitenkin perhettä, en tiedä, miten se siihen tilanteeseen soveltuu. Ei kuitenkaan mikään hirmu iso huoneistokaan tarvitse olla, korkeintaan 75 neliötä olisi sopiva. Omakotitalo on poissa kysymyksestä ihan senkin takia, että ötökkäkammo on naurettavan suuri.

Toinen vastaus on se, että jos nyt kerran rikastun, niin voisin ostella/rakennuttaa muutaman (tai niin monta kuin joihin raha riittää) kerrostalon, joihin asennuttaisin aurinkopaneeleita ja katolle kasvihuoneen tai mahdollisimman autenttisen puutarhan. Solarpunk!

...mä valmistun: 
??? Aivan hirvittävää, mutta ei mitään tietoa :D Varmaan kestää vähän totutella tilanteisiin ja kohdata uusia asioita, kun kerran olen niin kovin mukavuudenhaluinen, ja uudet tilanteet ahdistavat - siis sillä tavalla, joka saa minut haluttomaksi kohtaamaan niitä, ellei ole pakko, toki olen aina selvinnyt enkä ole ajatellutkaan, etten selviäisi. Varmaan myös vähän surettaa, tykkään yliopistossa opiskelemisesta tosi paljon. Luennolla suuressa salissa istuminen muiden kiinnostuneiden seurassa, muistiinpanot edessä ja kahvi vieressä, siihen liittyy joku aestethic joka vetää suuresti puoleensa - tietenkin siis itse uuden oppimisen lisäksi..

...mä julkaisen kirjan: 
Ihmettelen varmaan, että onko se nyt tosiaan julkaistu, ja että nytkö todella ollaan tässä, mihin en ainakaan vielä ole elämässäni uskonut päätyvän. Toivon, että äiti on elossa vielä silloin - hän varmaan joka tapauksessa on lukenut kirjaa jo sen tekovaiheessa, ainakin jos uskon aiheen olevan sopiva. Olen tyytyväinen itseeni. 

...mä menetän jonkun läheisen: 
Riippuu läheisestä. Minulla on kyllä valitettavan vähän ihan todella läheisiä ihmisiä äidin lisäksi, tai sellaisia, joihin uskoisin voivani 100% tukeutua. Äidin kohdalla olisi varmasti hyvin vaikeaa, ja sen skenaarion käynkin usein päässä läpi (l'appel du vide). Taidankin kerrata Taikauskon vuoksi -runon muutaman kerran, varmuuden vuoksi... 

Siinäpäs ne, mielestäni selvisin ihan kunnialla :'D Yritän kovasti olla purkamatta tänne blogiin niitä synkkiä ajatuksia, kun tiedän, että mahdollisia silmäilijöitä on, toivottavasti tämä ei mennyt liikaa sinne puolelle - ainakin tämä antaa totuudenmukaisen kuvan pääni sisäisestä toiminnasta näillä näkymin. Näin myöhemmin lueskeltuna täytyy lisätä, että esimerkiksi ensimmäisen kohdan vastauksen ei ole tarkoitus millään lailla syyllistää ketään, joka ei lähtenyt niin yhteiskunnalliselle linjalle, olen vain yksinkertaisesti miettinyt asiaa usein, joten tuli kaikki lyhykäisesti purettua. Tälleen myöhemmin luettua vaikutan myös ihan neuroottiselta, niin varmaan oonkin, mut en sentään ihan tyhjästä! 

Tällä kertaa en taida tagata ketään uutta, osaksi koska olisin tagannyt Uneksijan tähtipölyä sivulta, mutta sivu ei olekaan enää toiminnassa ( :'( ), ja myös Unisiipi romukopasta näyttää olevan hiatuksella! Ja toiseksi pidän parempana, että tämä löydetään jostain muusta kuin omasta blogistani, muiden vastaukset olivat kivempia :'D Minun lisäkseni postaus löytyy ainakin Tarinapuun Naginilta, I Wonderlandin Ailta ja Isengardin Lakritsipiipulta!


 - neuroottinen | Kommentit (2)Kommentoi



what's up, dog
24.03.2019 18:21 | ahdistunut (itsediagnosoitu)

Ruudun takana pitkästä aikaa! Ihan 100% vihaan jo tuota all upper case otsikkotyyliä, ehkä ensi kerralla muutan sen. Tarkkailen nimittäin suntuubin etusivua välillä ja tiedän että jotkin muutkin ihmiset tarkkailee, joten tuntuu tyhmältä erottautua sillä tavalla jos joku sattuu kommentoimaan. Olipas epäselvä lause, mahdollisesti myös turha. Tässä ennakkovaroitus brändin muutoksesta. 

Tällä hetkellä olen vähän masentunut. Vähän, koska en koe olevani masentunut, mutta kuitenkin vähän. Ehkä ahdistunut on pikemminkin oikea sana. Äitini, joka on psykologi, on joskus, muutamankin kerran kysynyt, "oletko masentunut?" ja se on puoliksi tai kokonaan vitsi. Olen aina ollut tunneherkkä ja itsetietoinen, joten tiedän, että en ole masentunut, enkä ole koskaan ollutkaan - lähimmäksi tulin lukiossa teinivuosina, mutta ne olivat teinivuosia, jolloin melkein kaikki kokevat jonkin asteista masennusta, ainakin käsitykseni mukaan. Mutta käsitykseni mukaan myös kaikki masentuneet kyseenalaistavat sitä, ovatko todella masentuneita. Jos tämä nyt vain on tällaista. 

Kutsuisin nykytilaa siis paremmin ahdistuneisuudeksi kuin masennukseksi, vaikka ehkä olen vähän myös tuota toista. Ahdistusta on suurelta osin pahentanut, tai sen on tehnyt pysyväksi tilaksi koulustressi, joka nousi huippuunsa helmikuun keskivaiheilla. Olen tänä keväänä yrittänyt kiriä kursseja, tai siis opintopisteitä, koska kurssisuunnitelmaa minulla ei ole, ja määrä on ja on ollut suuri huolimatta periodien vaihtumisesta. Olen myös löytänyt uuden puolen itsestäni, tai se on konkretisoitunut osaksi identiteettiä: ylisuorittaminen. Odotan tässä juuri jännityksellä, josko vihdoin huomenna tulisi arvosanat parista kurssista, mutta suorittaessa olen pienempiinkin tehtäviin panostanut vitonen tähtäimessä. Ja samaan aikaan juttelen kavereiden kanssa: eihän niillä oikeasti ole mitään väliä, kolmonenkin on tosi hyvä numero! Tammi-helmikuun ja edelleen maaliskuuta, vaikka onneksi vähän chillimmin, olen jaksottanut viikkojani tehtävien kautta, mikä on jättänyt hyvin vähän aikaa rentoutumiselle. Siinä sivussa olen kehitellyt montakin ongelmaa itselleni, niin keksittyä kuin todellistakin. Olen myös valittanut varmaan ennätysmäärän, ja pahoittelen kaikille joille olen valittanut. Olen vähän sairaalla tavalla ylpeä siitä, että minulla on niin kamala työmäärä, ja siksi elämäni on niin kamalan rankkaa enkä ehdi tehdä niin paljon mukavaa kuin haluaisin. En oikeastaan tiedä, onko tuo edellinen totta, ehkä kärjistetysti. Unohdan kyllä usein mainita, että nämä ongelmat ovat itseaiheutettuja. Eivät kaikki, eivätkä varsinaisesti, koska kursseja on tosiaan pakko kiriä ja suorittaa, mutta kuitenkin. 

Kurssistressi paisutti ahdistusta kovasti, mutta sen syyn taustalla on nyt jo pidempään ollut ilmastonmuutos, josta varmaan kaikki olemme varioivissa määrin ahdistuneita. Minä nyt vain olen ahdistunut niin paljon, että tuskin pystyn ajattelemaan paljon muuta, valitan ja valitan, mistä ei ole hyötyä kenellekään, ei itselle eikä muille. Olen aina yrittänyt ajatella, että on tärkeää pitää huolta myös itsestä, mutta tämä on niin sellainen asia, että toisaalta on tärkeää ajatella sitä, en vain osaa oikeissa määrin. Ja lisää ahdistaa se, ettei pysty puhumaan melkein kenellekään, koska muut käskevät olemaan ajattelematta sitä, ja kertovat itse aina sulkevansa kanavan kun siitä puhutaan pitääkseen huolta mielenterveydestään, ja paradoksaalisten tunteiden kanssa tekisi mieli huutaa että kyllä tätä täytyy ajatella!!! Paradoksaalisten, koska tietenkin on tärkeää ensisijaisesti huolehtia itsestään. Ja samaan aikaan tiedän, etten halua saarnata enkä valittaa ystävilleni enkä tutuilleni, koska he eivät ole tästä vastuussa sen enempää kuin minäkään. Jos oikeasti haluaisi tarttua toimeen ja tehdä jotain asioille, pitäisi osallistua suoraan toimintaan. Allekirjoitin minäkin kyllä jo ilmastoveivi-kansalaisaloitteen ja suosittelen muitakin, onneksi jotain pystyy tekemään helposti. Yritän myös pitää silmällä kulutusvalintojani ja kierrättämistäni, vaikka sinänsä en pidä sillä olevan niin väliä, sillä eihän tämä ilmastonmuutos meidän kotitalouskierrättäjien vastuulla ole. Mutta arvot on hyvä pitää linjassa. 

Niin, kyllä sitä miettii, että mitä tässä voisi tehdä? Jos kerran ahdistun niin valtavasti, niin eikö pitäisi tehdä jotain tämän asian eteen, että voisi oikeutetusti ahdistua? Aionkin yrittää ottaa selvää asioista enemmän, ja vaikka sitten omalla pienellä instatililläni jakaa tärkeitä juttuja, mutta kun samaan aikaan tämä ahdistus tekee niin hirveän väsyneeksi. Tai ehkä se on vain kaikki ne katkonaisesti nukunut yöt, joita siitä koituu. 

Kateellisuuteni, akilleen kantapääni ei ole myöskään lähtenyt minnekään, tällä hetkellä se vain kohdistuu jonnekin muualle kuin kirjoittamiseen, kuten huomioni kaiken kaikkiaan. Kävin kuukauden mittaisen, todella mielenkiintoisen kurssin aivan upean professorin johdolla, poliittisen historian kurssin, ja olen alkanut miettiä, olenko sittenkään oikealla alalla. Olen oikeastaan koko ajan miettinyt sitä, kun kerran en ole koskaan ollut millään kiveen hakatulla kurssilla (meritermi) kohti unelma-ammattia. Joten nyt mietin, pitäisikö sittenkin lähteä sinne politiikan maailmaan, jonne ikinä en ole halunnut lähteä, päinvastoin? Jarruttajana on juuri tuo haluttomuus, se että olen niin mukavuudenhaluinen, loppujen lopuksi introvertti, tuntemattoman pelkoinen, jne jne. Olisiko minusta kansainväliseen työhön tai edes ulkoministeriöön? Riittääkö se, että on kiinnostus näihin asioihin, joskin kiinnostus on aika laimea sana vaikka en keksi nyt parempaa. Ehkä se riittää, jos se kiinnostus on tarpeeksi vahvaa peitotakseen nuo muut asiat. Mutta onko se? Mistä minä tiedän, kun en edes tiedä, mitä työmahdollisuuksia alanvaihdoksella olisi tai mitä ulkoministeriö oikeastaan tarkoittaa?

Niin, ja tässä samalla opiskelen lisäksi kauppiksen kursseja, mikä on hassua, koska halveksin niiden tuottojanoista sanomaa niin vahvasti. Mutta know thy enemy, vai?


( Päivitetty: 24.03.2019 19:42 )

 - ahdistunut (itsediagnosoitu) | Kommentit (1)Kommentoi



NEW YEAR, NEW...
31.12.2018 10:49 | me

...en keksinyt otsikolle loppua, mikä kuvaa tilannetta mielestäni ihan riittävästi. Muut ovat sanoneet sen jo ennen minua, mutta toistetaan nyt tässäkin: miten vuosi on mennyt toisaalta ihan älyttömän nopeasti, ja toisaalta tuntuu kuin vuoden alussa tapahtuneet asiat olisivat valovuosien päässä? En muista analysoiko joku, että sillä olisi tekemistä tämän jatkuvan uutisvirran ja somen kanssa, joiden ansiosta koko ajan tuntuu tapahtuvan yhä enemmän asioita. Saattaa hyvin olla.

Aloitin tämän postauksen jo eilen, mutta komplikaatioiden takia en kirjoittanut sitä loppuun. Tänään aamulla piti mennä kahvilaan lukemaan ennen töitä, mutta jälleen suunnitelmat muuttuivat, joten ajattelin sutaista tämän nyt tähän. Luin eilen loppuun The Power-kirjan, jota voin kyllä suositella kaikille, mutta mieluummin vähän varttuneemmille lukijoille, sillä kirjassa on aika raskaita teemoja ja raakoja kohtauksia. Kyseessä on siis etäisesti Handmaid's Taleen verrattavissa oleva dystopinen kuvaus, jossa sukupuoliroolit kääntyvät päälaelleen.

Kirjassa kerrotaan, miten about nykyajassa, joskus 2000-luvulla edetään kyseiseen tilanteeseen, ja kirjan kehystekstit tarkastelevat ikään kuin historiaa, käsitykseni mukaan noin 5000 tuhannen vuoden päästä. Kirjan keskiössä olivat tietenkin aivan eri asiat, mutta aina kun tästä "tulevaisuudesta" muistutettiin, en voinut olla miettimättä sitä, onko meillä edes parin sadan vuoden päästä tulevaisuutta tällä maapallolla. Varsinkin tässä viime aikoina kun on seurannut uutisia, tuntuvat ne olevan hirveitä toisensa perään. Yhtenä akuuteimmista tietenkin Australian lämmönnousu, jonka takia rupesi mietityttämään, tuleeko ensi kesä olemaan hirvittävää paahdetta taas täällä Suomessakin. Ihan kuin viime vuonna olisi vielä ajateltu, että se ilmastonmuutos iskee sitten tuleviin sukupolviin, mutta tämän vuoden kesien ja katastrofien jälkeen kaikki on yhtäkkiä rysähtänyt päälle. Kirjoitinkin sitten lyhyen novellitekstin ilmastonmuutoksesta, katsotaan saisiko sen joskus tänne sivulle asti. 

Kirjaan palatakseni, oli mielenkiintoista oli lukea takakannesta, että kirjailija, Naomi Alderman, on myös yksi Zombies, Run! -pelin pääkirjoittajista, hänellä on selvästi dystopiataipumusta! Hmm, josko sitä tänä vuonna yrittäisi suorittaa loppuun pelin 5km juoksukurssin..

Mistä sitten päästäänkin näihin uuden vuoden tunnelmiin. Itse tykkään tästä fiiliksestä, mikä uuden vuoden aikaan vallitsee, että nyt parannetaan elämää jollain tavalla, luodaan tavoitteita jne. Eiväthän ne lupaukset tai tavoitteet välttämättä pitkään kestä, mutta siinä toiveikkuudessa on jotain mukavaa. Innostuin sitten yhden youtube-videon perusteella räpläämään Excelillä itselleni kuukausittaisen taulukon. (Mikä on ihme, koska en todellakaan ole mikään Excelin käyttäjä.) En kuitenkaan aio ottaa useimmista niinkään tavoitteita, vaan annan Excelin ja ruutujen täyttämisen motivoida itsessään, niin että tulee hyvä fiilis kun saa jonkin ruudun täytettyä harmaalla. 

Laitoin tähän nyt yhden kuun esimerkiksi - joulukuu oli lähinnä harjoitustaulukko että näen, mikä näyttäisi kivalta, niin että melko tyhjältä näyttää. Ensimmäinen lokero on nimeltään "luovuus", ja siinä on kohdat runo, novelli, jatkotarina, kirja, jne. Väritän ruudun, jos kirjoitan tai luen edes vähän. Muita ovat everyday, liikunta ja opiskelu, ja aion vielä ihan käytännöllisyyden tähden lisätä lääkkeille yhden lokerikon, että lääkkeiden käyttämisestä pysyy kärryillä (miten niitä onkin jo kertynyt? Vanhaksi tässä ollaan tulossa.) Lisäksi lisään vielä yhden lokerikon, jonka nimi ei ole vielä selvillä, mutta joka liittyy mukavuusalueen rikkomiseen. Siihen lisään ainakin matkailun, ja oli joku muukin ajatus, mutta en tietenkään muista sitä enää... Tohon voisi lisätä varmaan jonkun hienon mittarinkin, joka mittaa edistystä, mutta en aio perehtyä asiaan niin tarkasti. En ole Excelin kanssa niin hyvissä väleissä.

Tein pienimuotoisemmin samanlaista taulukkoa jo aikaisemmin paperille, mutta olen tosiaan todennut, että bujoilu ei oikein sovi mulle. Siihen menee aina liikaa aikaa, ja harvoin olin sitten tyytyväinen aukeamiin, kun en saanut niitä koristeltua kuten bujoilun mestarit. Siksi siirryin listaamaan päivittäiset ja viikottaiset tehtävät ja tavoitteet kännykän muistiinpanoihin, ja siihen olen nyt ollut tyytyväinen. 

Viimeiseksi vain toivon, että vuosi 2019 alkaisi jo olla lempeämpi kaikille. Vuodet ovat tuntuneet menevän vain laskusuuntaan mitä tulee hyviin asioihin, omaan elämään ja maailmantilanteeseen. Näinhän sitä toivotaan joka vuoden alussa (muistelen että vahvasti vuoden 2018 alussa myös, mutta sepä ei mennyt kuten toivottu), jos nyt viimein toive täyttyisi.


 - me | Kommentit (1)Kommentoi
<  1  2  3  4  5  6  7  8  >



RSS

©2020 Footprints - suntuubi.com