Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Mahdollisesti vähemmän filosofisia ja enemmän sosiologisia kirja-arvosteluja löytyy täältä

 1  2  3  4  5  >
BIG MAGIC
17.06.2018 22:25 | toipuva perfektionisti

Ajoin tänään yksinäni rannalle, kävin uimassa ihanan viileässä ja merilevästä hivenen niljakkaassa vedessä. Pidin toisen silmän koko ajan rannassa, ettei kukaan - ohikulkija tai lokki - pihistäisi tavaroitani, mutta siitä huolimatta vedessä kelluminen - horisontissa lähinnä vettä ja päällä kaartuva pilvitaivas - oli rauhoittavaa salvaa stressaantuneelle sielulleni. Kyllä, lomaa on melkein kuukausi takana ja stressaan yhä. 

Mieliala niin kirjoittamisen suhteen kuin muutenkin tuntuu hyppivän ylös ja alas. Sain eilen luettua Elizabeth Gilbertin Big Magic -kirjan, jonka ostin jo viime kesänä, mutta päädyin lukemaan loppuun vasta nyt, koska halusin säästää sen kesäkirjaksi. Se oli oikea kasa positiivista energiaa! Suosittelisin sitä kyllä kaikille, varsinkin kirjoittajille, koska lukiessa kivi tuntui vierähtävän sydämeltä. Ei se ole niin vakavaa! Kyseessä on siis tavallaan elämänohjekirja, alaotsikkonakin on "creative living beyond fear". Kirja esittää mielenkiintoisia ajatuksia, joista yksi on ideoiden ajatteleminen ikään kuin tuntevina olentoina, jotka vain etsivät itselleen oikeaa kanavaa tuoda itsensä ilmi. Ilmiselvästi ajatusta ei tule ottaa ihan todesta, mutta edes puoliksi siihen uskominen voi olla hyödyksi. 

Harmittaa hirveästi, etten alusta asti tajunnut laittaa kirjaa hiirenkorville kohdista, joista löytyi muistamisen arvoisia juttuja. Joudun nyt luopumaan kirjasta hetkeksi, kun lainaan sen muusikkoystävälleni, mutta tämä oli kyllä sellainen kirja, jonka voisi lukea uudestaan ja uudestaan, aina silloin, kun tarvitsee rohkaisua. Ehkä ne opit sitten joskus pinttyisivät niin kovasti päähän, että löytyisivät ihan itsestäänkin, ilman kirjan apua. 

Mutta hiirenkorvatin kuitenkin muutaman sivun: esimerkiksi sen, jossa Gilbert puhuu perfektionismista. Hänen mukaansa kirjailija Robert Stone joskus vitsaili omistavansa kirjoittajalle huonoimmat piirteet, laiskuuden ja perfektionismin. Koin samaistuvani, mutta Gilbert sanoo, että se todella on huonoin yhdistelmä kirjoittajalle - etenkin perfektionismi. Siitä on monelle tullut meriitti; "olen perfektionisti" korostaa sitä, miten sanoja tekee kaiken viimeisen päälle. Mutta Gilbertin mukaan perfektionismi on vain hienostunut sana pelolle. Useammin kuin toimii positiivisena juttuna, viimeistelijänä, perfektionismi estää aloittamasta ollenkaan.

Etenkin tämän tunnistan itsessäni. Pelkään, etten koskaan tule keksimään mitään innovatiivista tai kirjoittamisen arvoista, joten miksi edes yrittää, aloittaa? Ajatuksesta syntyy tyhjän paperin pelko. Gilbert tarjoaa tähän vapauttavan vastauksen: ettei sillä ole väliä. Näin sanottuna se tuskin kuulostaa miltään - ihan niin kuin pelkästään sen sanominen vapauttaisi mistään! Mutta kirja vakuuttaa asiassaan. Ja olenkin yrittänyt pistää ajatuksen jo käytännössä toimintaan; kirjauduin Horizoniin ja kirjoitin ensimmäisen raapaisunovellin, johon en ole pätkääkään tyytyväinen, muuta kuin siinä suhteessa, että sain sen kirjoitettua. Mutta who cares, sekin on jotain! 

Olen pohtinut pidemmälle sitäkin, että onko se nyt loppujen lopuksi niin paha asia, jos en keksi sellaisia juttuja kuin osa kirjoittajista, joita ihailen. Minun lähestymistapani on lähempänä omia kokemuksia, lähempänä ihmisläheisiä tilanteita, pienemmän skaalan juttuja. Onko se niin huono asia? Dialogi luonnistuu suhteellisen helposti, kuvailu kuuluu tyyliin. Kumpikaan ei ole kovin kekseliästä, mutta ei sillä loppujen lopuksi ole väliä. Kirjoitan omalla tavallani. Ehkä siitäkin harjoituksen myötä koituu jotain merkityksellistä, mutta lopputuloksen sijaan tärkeää on se, että palaan itse aina kirjoittamiseen. Se tuottaa enemmän iloa kuin kärsimystä, opin sen kautta uusia asioita, niin itsestäni kuin maailmasta. Se on osa minua.

Jos vielä palataan pienempiin juttuihin, mielestäni kirjassa oli hauska vinkki ideoiden esiin houkuttelemiseen: itsensä laittaminen viehättäväksi ja edustavaksi. Jos hiukset ovat likaiset ja silmät pussittavat, tuskin itseäkään innostaa alkaa produktiiviseksi. Kunhan käy suihkussa, siistii itsensä, laittaa kivat vaatteet päälle ja marssii huoneessa toitottaen inspiraatiolle että "olen valmis, lähdetäänkö ulos?" se myös todennäköisemmin tulee ulos piilostaan. Olen itsekin tehnyt vähän jo samaa, ja olen yrittänyt kiinnittää osan tästä taiasta silmälaseihin. Varsinkaan näin kesällä en käytä laseja paljon, kun ei tarvitse tihrustella takarivistä taululle, mutta olen yrittänyt ajatella, että jos laitan lasit päähän, niin silloin aletaan hommiin. (Ei ole erityisemmin tähän mennessä toiminut, mutta ei ole pahentanutkaan tilannetta.)


 - toipuva perfektionisti | Kommentoi



SAMMAKKO VALTATIELLÄ
15.06.2018 01:16 | missä on se oma paikka

Olen taas tapellut itseni kanssa. Ja maailman kanssa. Kohta on mennyt kymmenen päivää siitä, kun kirjoitin edellisen blogipostauksen, enkä tiedä, mitä tässä välissä on tapahtunut. Todellisuudessa varmaan paljonkin. Toisaalta tuntuukin, että paljonkin. Kyllä se kirjojen lukeminen avartaa.

Sain toissapäivänä luettua Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön. Se oli lumoava, uskomattoman hyvä huolimatta vioistaan ja saattoi todella synkkään paikkaan. Olen sen jälkeen oppinut rakastamaan Roy kirjailijana ja aktivistina.

Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Syksyllä pitäisi kai tietää, mitä ammattia tavoitella. Luettuani Royn kirjat ja non-fiction kirjoja feminismistä ja rasismista, tunnen koko ajan rinnassa niiden painon. Lisäksi ympärillä pyörii uutisia internetiä koskevien lakien muuttumisesta, ilmastonmuutoksesta, vaurauden keskittymisestä yhdelle prosentille väestöstä. Sen takia olenkin tapellut sekä itseni että maailman kanssa: en ole varma, mihin sovitan itseni näiden yhä pahemmin pakottavien ajatusten kanssa. Miten mukaudun takaisin ystävien seuraan, jotka eivät tiedä eivätkä välitä? Miten mukaudun maailmaan, joka ei tiedä eikä välitä?

Liioittelen tietysti, tai ainakin haluan uskoa niin. Tuntuu kuitenkin, että mitä ikinä päätänkään tehdä, niillä pitäisi olla jotain tekemistä tämän asian kanssa, tämän rinnassa puristavan tunteen kanssa. Se on hassua, koska tulen Suomesta, jossa asiat ovat melkoisen hyvin. (Eivät hyvin, mutta melkoisen.) Se on hassua, koska tuntuu, etten ole tarpeeksi rohkea, tarpeeksi sosiaalinen, en omaa tarpeeksi tietoa. Minulla ei ole tarpeeksi omia ajatuksia. 

Mistä päästäänkin tähän jatkuvaan tappeluun kirjoittamisen kanssa. Olen ahminut muiden kirjoittajien tekstejä miten olen ehtinyt, ja rakastan niitä. On upeaa nähdä, miten paljon hyviä nuoria kirjoittajia täällä on. Kaikki ansaitsisivat maininnan, mutta tällä hetkellä mieleen putkahtaa esimerkiksi Unisiiven Nälkäpeli ja Ain 182,5 days of writing challenge josta yksi lempparini on ehkä kesäkuun vapautta koskeva teksti. Molemmat ovat räjäyttäneet tajuntani, koska niistä löytyy niin upeaa mielikuvituksen voimaa ja taitoa luoda oivalluksista vaikuttavaa tekstiä. 

Ei varmaan ole reilua laittaa tätä sitten tähän perään, mutta samaan aikaan tappelen kateuden kanssa. On eri asia lukea vanhemman Royn tekstiä - minulla on vielä yli kymmenen vuotta aikaa kehittää itseäni kohti samaa tasoa kuin edes hänen ensimmäinen romaaninsa! Mutta kaikki te kirjoittajat olette niin uskomattoman hyviä niin nuorella iällä, en tajua miten se on mahdollista. 

Joskus ne ajatukset raahaavat minut pohjamutiin ja estävät kirjoittamasta. Miksi kirjoittaa mitään? Kaikki luomani on loppujen lopuksi aika läheistä ja tuttua, ei mitään kovin uutta. Runot ovat hetkiä omasta elämästä, novellit ehkä tunnepalasia. Se on tyylini, enkä pääse siitä mihinkään. Mutta niinhän se kuuluukin olla. 

Kummassakin asiassa, sekä maailman painon alla että oman kirjoittamisen kanssa yritän noudattaa samaa ajatusmallia, jonka tunnistin ELLEn tekemästä Royn haastattelusta. Hän vastasi kysymykseen toivosta tavalla, jota olen yrittänyt noudattaa. Maailma pyörii yhä, vaikkei siitä huolehtisikaan. Joskus täytyy vain keskittyä pieniin asioihin. 

When the bleakness of the big picture begins to get to me, I scale down, I become a frog trying to cross a highway full of trucks. It can be done. Look right, look left… Go! Go! Go! And live to fight another day. 
- Arundhati Roy

Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta täytyy vielä tähdentää, että en varmaan edes olisi tässä, jos suntuubia ja kaikkia muita kirjoittajia ei olisi. Kiitos siis, että innoitatte ja puskette kirjoittamaan - sillä sitä se useammin on kuin päinvastoin!


( Päivitetty: 15.06.2018 02:01 )

 - missä on se oma paikka | Kommentoi



KESÄKESKIVIIKKO?
06.06.2018 23:57 | kehittyneiden aivojen omistaja?

Tälle postaukselle oli joku idea vielä viisi minuuttia sitten. Nyt se karkasi. No, yritetään kuitenkin.

Taas, yritetään taas; olen nimittäin tässä välillä jo pari kertaa alkanut kirjoittaa, mutta en vain ole halunnut jatkaa pidemmälle tai julkaista, koska tekstit ovat olleet niin synkiä. Ne ovat lähteneet esimerkiksi kirjoista, joita olen lukenut, tässä kesäkuussa The Bad Feminist ja The God of Small Things. Molemmat hyviä kirjoja ja lukemisen arvoisia (varsinkin ensimmäinen), mutta myös synkkiä, hiljaa rutistavia, kuristavia. Elämän synkistä mahdollisuuksista ja olevaisuuksista muistuttavia. Ja vaikka omista kirjoituksistani olisikin tullut asiallisia tai asian arvoisia (a siallisia) en vain halua lähteä sille linjalle yhtään sen enempää. Jos aion lukea kesällä synkeitä kirjoja, kaikki muut hetket aion käyttää johonkin keveämpään, kesäiseen (ke säiseen). 

Nyt muistan!

Aloin jostain syystä muistella pääsiäisviikonloppua - varmaan siksi, kun nyt lähettelin linkinvaihtolaiskirjeitä ja mietiskelin kirjoittamista. Tuntuu, että viimeksi pääsiäisenä kirjoitin oikein kunnolla, kirjoitin drive päällä. Enemmän kuin pitkään aikaan sitä ennen, tai sen jälkeen. Sen jälkeen seurasi kyllä kirjoittelua, mutta laiskemmin. Ja mikä hassuinta - settingi (ympäristö, päivänaika, tunnelma) on täsmälleen sama nyt kuin mitä muistan silloin onnellisimpina hetkinä olleen, mutta samaa onnellisuutta ei ole. Ehkä se oli taas vain saavuttamisen onnellisuutta. Iloa siitä, että sain kerrankin kirjoitettua. Ja pitäisi taas kirjoittaa, että se palaisi - lol!

Nojoo, hassuinta on, miten vähän aikaa siitä tuntuu olevan, ja tavallaan silti enemmän kuin esimerkiksi joulusta? The God of Small Things on kirjailija Arundhati Royn kirjoittama, ja sain joululahjaksi hänen uudemman kirjansa suomeksi, Äärimmäisen onnen ministeriö. Jokin aika sitten (kuukausi, kaksi kuukautta?) - itse asiassa varmaan pääsiäisen aikoihin, eli samoihin aikoihin kun aloitin TSS:ää - aloin lukea kirjaa, ja satuin samalla lainaamaan kirjastosta The God of Small Thingsin. Sen sain nyt ensimmäiseksi luettua. 

Miksi joulusta tuntuu olevan vain hetki? Kuten linkkariviestissäkin kirjoitin: miksi kesä tuntuu sitä lyhyemmältä, mitä vanhemmaksi tulee? Tuntuu, että kaksi viimeistä kesää on karannut käsistäni, pitänyt minut yhtä jännittyneenä kuin vuoden ympäri; kaksi kesää sitten ikävän kesätyön ja pomon takia, edellinen yllättävän omaishoitajan työn takia. Tänä kesänä ajattelin pitää kesäkuun täysin vapaana, niin kuin lapsena, in the good old days, ilman huolen häivää, päivät mahdollisuuksia täynnä! Ajattelin kirjoittaa, lukea kirjoja, katsoa nostalgisia leffoja, roolipelata, ilmoittautua uusiin ropeihin, lukea linkkarien nettisivuja, pelata Sims Keskiaikaa, tavata ystäviä, hypätä junaan jos huvittaa ja viettää päivä toisessa kaupungissa kahvilassa istuen. 

Todellisuudessa nyt on jo kuudes (6.) päivä, ja olen ainoastaan lukenut kirjoja ja ropettanut hitusen. Istunut yksin kotona ja ahdistunut älykkäistä, mieltä avartavista kirjoista. Ja mitä mahdollisuuksia olisi, kun ystävät ovat joko toisessa kaupungissa tai töissä? Kai tämä on sitä aikuisuutta. 

Ehkä tavoittelen turhaan niitä lapsuuden kesiä. Pitäisi vain hyväksyä, että ne ovat takanapäin. 

Kysymykseen "miksi kesä tuntuu sitä lyhyemmältä, mitä vanhemmaksi tulee" voisi löytää pari vastausta näin heittämällä. Muistaakseni joku joskus selitti, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä pidempään on elänyt. Lapsena on elänyt vähemmän, joten perspektiivissä kesä on koko elämään mitattuna ollut paljon pidempi aika, kuin mitä yksi kesä enää nykyään olisi. Ja näin psykologiaa lukeneena; lapsena aivot ovat kehittymättömämmät - ajallisuuden ja suhteellisuuden taju ei ole vielä kehittynyt, kuten ei muistikaan. Hetket tuntuvat lähinnä siltä; hetkiltä. 

Sitä ajatellessa mieleen muistuu, että ihmisen aivot ovat täysin kehittyneet 21-vuotiaana. Totta tai tarua, minä olen runsaan kuukauden kuluttua 21-vuotias. Miete täyttää niin selittämättömillä tunteilla, ettei niitä oikein osaa tähän edes avata. Jääkööt tähän. 

Huomasin sisäänkirjautuessani muutaman yksityiskohdan suntuubin etusivusta. Toinen nostatti hymyn huulille: nimikkeistä ei monestikaan tunnu tietävän, minkälaiselle sivulle on astumassa. Esimerkiksi Hohkapuu: kenties runollinen nimi uudelle kirjoitussivulle? Ei, vaan haavan sahaamiseen erikoistuneen yrityksen markkinointisivu. Jotenkin apealla ololla täyttävä huomio taas oli lista päivityksistä etusivulla. Suntuubi on kyllä viime aikoina ryhdistäytynyt, mutta silti edellinen ylläpidon päivitys on vuodelta 2012. Oi niitä aikoja...


 - kehittyneiden aivojen omistaja? | Kommentit (1)Kommentoi



TUHATKUNTA PIENTÄ PULMAA
10.04.2018 12:13 | nyt ollaan jo oikealla asialla

Näin tiistain ja hyppytunnin kunniaksi päätin ryhtyä kirjoittamaan uutta blogikirjoitusta. Tiistairutiini kummittelee vielä mielessä, vaikka se on käytännössä jo kuopattu. (Vieläkö luut pitäisi polttaa, sittenkö se lakkaisi kiusaamasta?) 

En tiedä, olisiko se osaksi tiistain vika, etten ole tarpeeksi kirjoitellut näitä. Vähintäänkin oman perfektionismini vika. Kun tuntuu, ettei ole ollut mitään merkittävää, filosofista tai ehyttä kirjoitettavaa, ei ole tullut kirjoitettua. Vaikka tarkoitus oli vain estoitta kirjoitella, että pääsisi taas sen makuun, hah! Self-sabotointia parhaimmillaan. 

No niin, pidetään kirjoittamattomuudesta puhuminen tällä kertaa minimissä. Etenkin, kun olen vaihteeksi kaikkien näiden kuukausien, oikeastaan vuosien jälkeen, innostunut kirjoittamisesta. Kyllä kai tässä välilläkin on ollut aiheita, jotka ovat kiinnostaneet ja kausia, jolloin tekstiä on syntynyt, mutta ainakin muistini mukaan se on silti ollut aika lailla pakotettua. Kiitän siis sydämeni pohjasta the Arcana-peliä (ja Leeviä, joka siihen koukutti), joka sai minut takaisin kirjoittamisen pariin - niin syvälle, että odotan koko päivän, että pääsen koneen ääreen kirjoittamaan. 

Vastoinkäymisiä on tietenkin jo ollut, vaikka olen kirjoittanut vasta about 2 lukua ja pätkiä tulevasta. En tiedä miksi en vain osaa suunnitella etukäteen, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Se on kaikista turhauttavinta, epätietoisuus tulevasta, kun ei osaa päättää, kun tietää, että pitäisi olla vain yksinkertainen juoni, niin siitä saisi jo kehitettyä jotain hyvää, mutta sitäkään ei ole. Mikä siinä on niin hemmetin vaikeaa? Tässä toisessa (tai siis oikeastaan kolmannessa) luvussa, jota nyt kirjoitan, pitäisi jo tietää, mistä menneisyydessä ja tulevassa on kyse, mutta en saa setvittyä niistä mitään lineaarista tai koheesia. 

Toinen ongelma liittyy peliin ja sen hahmoihin. Olen tarkoituksella kirjoittanut hahmoista omilla nimilläni, jotta niistä kehittyisi omia hahmojaan, mutta olen yhä kahlehdittuna pelin hahmoihin. Henkilöhahmot ovat niin hyvin kirjoitettuja ja rakastettavia, ja niiden luonteita seuraamalla lukijatkin varmasti rakastuisivat hahmoihin ja tarinaan - teenkö tarinalle hallaa, jos eroan heidän luonteistaan? Saanko aikaan vain yksipuolisia hahmoja; jos muutan kompleksin, masokistisen mutta rakkauden puutteesta nääntyneen Julianin joksikin synkemmäksi? Mutta mikäli en eroa tässä, en tule eroamaan muussakaan. 

Arcanan maailma sekoittaa mielestäni pätevästi ja kunnioittavasti eri kansojen piirteitä. Kaksi kolmesta sen päähenkilöstä on muita kuin valkoihoisia, ja miljöössä on sekoitettu harkitsevasti vähän kaikkea mitä maailmasta löytyy: kaupungissa on erityisesti Venetsian piirteitä, talot muistuttavat vaikkapa Ranskan maalaisidylliä, bazaari herättää mattoineen mielikuvia idän maista ja kaupungin ulkopuoliset aavikot esimerkiksi Arabiemiraattien hiekkadyyneistä. 

Itse olen kirjoittaessani kamppaillut sen kanssa, etten sortuisi kuvaamaan maailmaa liikaa "mystisen idän" maana. Tein hertta-kollaasin (kuten aina) jonne poimin kuvia myös muiden Arcana-kollaaseista. Lopputuloksessa on paljon Intiaan viittaavia kuvia. Mystiikka ja taikuus yhdistettynä Intiaan ja muihin "itämaisiin" maihin on tietenkin hyvin kolonialistinen yhdistelmä, jolla on vuosisatojen historia maille vahingollisena stereotyyppinä. En todella halua antaa periksi imperialistisen aivopesun ajattelulle, jota viehättää tuntemattomat, hiekkaiset maat ja sen erikoisiin piirteisiin ilmiselvästi kätkeytyvä eksotismi. (Huomatkaa siis ironia.)

Yritän siksi tehdä parhaani tässä suhteessa, vaikka huomaan jo pudonneeni siihen koloon. Arcanan esittämä välimuoto olisi hyvä tavoite, joten kaipa tässä vaiheessa yritän sivistää itseäni esimerkiksi Intian tavoista (& maista..) ja maahan yhdistetystä magian stereotyypistä, sekä lisätä mukaan myös länsimaiselle tuttuja asioita, joihin voi yhtä hyvin kätkeytyä taikuutta. Herttaakin kun selaa, huomaa, että länsimainen magia on yleensä synkeää, mustan ja tummanvihreän sävyistä, tylsävaloisella filtterillä suodatettua; mustaa magiaa, jotain pelottavaa, kristinuskon vastaista. Itämaisiin trooppeihin liittyy auringon ja kuun valoa, jotain ystävällistä ja avointa. Olisi siis helppoa ja laiskaa seurata valmiiksi asetettuja reittejä, mutta yritän korjata itseäni ja toivon, että tekin korjaatte, jos luette ja sen varaa huomaatte. 

En tiedä, olisiko tässä kohta aika alkaa mainostelemaan, koska mitä järkeä muuten on pistää esille tarinaa julkisesti tänne näkyväksi, ellei siitä saa palautetta? Leevin palaute jo tehnyt paljon hyviä muutoksia "julkaistuihin" lukuihin - elleivät ensimmäiset luvut nyt vielä ole täydellisen koukuttavia, ovat ne ainakin paljon parempia, kuin mitä ensimmäiset vedokset. Sivu on ollut hiljaiselolla pitkään, viimeksi enemmän kommenttia on tainnut tulla Suojelusenkelistä (vuosia, vuosia sitten) joten täytyisi käydä kerjäyskierroksella kalastelemassa palautetta. 

Joka tapauksessa, taikaa oli ainakin eilen ostaessa vielä ihan nuupahtaneissa tulppaaneissa, jotka aamulla olivat piristyneet ja piristivät! Palataan asiaan, tästä on hyvä lähteä.


( Päivitetty: 10.04.2018 16:44 )

 - nyt ollaan jo oikealla asialla | Kommentoi



AJOPUU
13.03.2018 21:06 | ehkä ensi kerralla jo ollaan iloisemmissa fiiliksissä

Yritin tällä viikolla vaihtaa tämän paikan ulkoasua - tai no, ulotin toimet lähinnä taustakuvaan, johon olisin halunnut lisää väriä. Kaipa halu juonsi juurensa hetkellisestä tunteesta, että nyt ollaan menossa kohti kevättä. Niin kuin ollaankin, kyllä sen tuosta ikkunan ulkopuolisesta loskasäästä näkee, vaikka puun oksat ovatkin tällä hetkellä taas valkoisen peitossa. Ja viime viikolla näki muistaakseni vähän aurinkoakin, vaikka muisto on jo hämärtynyt näistä harmaista päivistä. Välillä tuntuu, että sää vaikuttaa mielialaan ihan liikaa, vaikka todennäköisemmin on vain helppo syyttää säätä, kun todellisuudessa hieman kurja olo johtuu monen asian summasta, joihin itsekin olisi voinut vaikuttaa.

Tänään esimerkiksi jätin menemättä pilatekseen, vaikka joka kerta liikkumisesta on tullut parempi olo kuin kotona vetkuttelusta. Viikottaiset tiistai-endorfiinit jäivät siis saamatta. Aamulla olin vielä menossa, valmiina jatkamaan reipasta linjaa, kun olin jo raahautunut kahvin voimalla kello kymmenen luennolle huolimatta huonosti nukutusta yöstä, ja saanut hyppytunnilla luettua Kanervalan seuraavaa tuntia varten. Itse asiassa, kun luin Kanervalaa, siis Kiven runoteosta, olin vielä hyvillä mielin, ja nautin kerrankin runokielestä ja Suomen luonnon ihannoidusta ja paikoittain mystisestä kuvauksesta. Sen sijaan tunnille mennessä jokin ilmapiirissä sai minut sulkeutumaan kuin simpukan, ja hyvä olo katosi kuin eksynyt impi metsään. Välillä sitä miettii, mahtaako ollakaan oikealla alalla. 

Vastaus on tietenkin kyllä. Tai on pakko uskoa niin, kun ei keksi mitään muutakaan, mitä haluaisi tehdä. 

Välillä alkaa huolestuttaa, mihin tässä oikein ollaan menossa, ja varsinkin tällaisina hetkinä, kun on ollut iltapäivän taas horrostilassa. Tuntuu, että olen jo pitkään ollut staattisessa tilassa. Asioita tapahtuu, mutta annan vain virran viedä ja yritän pysyä pinnalla. Enkä saa otetta mistään. En saa hyvästä nimimerkistä. En saa otetta tästä sivusta, jonka ulkoasuun en koskaan ole tyytyväinen, mutta jolle en jaksa alkaa uuttakaan tehdä. En saa otetta siitä, mitä haluaisin ammatiltani. Ja jo vuosia olen pitänyt itseäni kirjoittajana, olennaisesti kirjoittajana, vaikka yhtäläisesti en ole pitkään aikaan kirjoittanut, ja tarraan kiinni vain ajatuksesta. Sillä aikaa kun olen keskittynyt ajatukseen, aika virtaa ympärillä, kuljettaen minua eteenpäin. Käsien välissä on ajopuu, joka ajelehtii jokea pitkin, enkä koskaan päästä irti, vaikka pysyn paikallani. 

Olisinpa mennyt pilatekseen, vaikka talvikengät olisivat voineetkin kastua. Sen sijaan että kirjoitan nyt tätä ja vain edistän tätä eksynyttä oloa, voisin jo olla kirjoittanut ideoita, joita päässä on kerrankin pyörinyt. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa loppuun Kanervalan intouttaman runon, tai jatkaa ikääntymättömän Alecin tarinaa, tai aloittaa muistiin liittyvää pätkää, josta saattaa tai ei saata tulla realistista. 

Hohhoijaa, jos joku tätä lukee, olet jo varmaan turhautuneena ärähtänyt ”no mene nyt sitten jo kirjoittamaan!” ja olet oikeassa. Niin menenkin! Ja muistutan itseäni siitä, miten mielenkiintoista oli eilen adaptaation kurssilla, ja miten ensi viikolla on uusi pilates-tunti. Että tähänkin asti ollaan kunnialla päästy, vaikka sitten vain pysyttelemällä pinnalla, ja että loskasäälläkin voi jo ostaa tulppaaneita, jotka ovat märkää säätä mukavampi merkki keväästä ja lupaus tulevista aurinkoisista päivistä. 


( Päivitetty: 18.03.2018 11:54 )

 - ehkä ensi kerralla jo ollaan iloisemmissa fiiliksissä  | Kommentoi
 1  2  3  4  5  >



RSS

©2018 Footprints - suntuubi.com