Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Mahdollisesti vähemmän filosofisia ja enemmän sosiologisia kirja-arvosteluja löytyy täältä

 1  2  3  4  5  6  7  >
what's up, dog
24.03.2019 18:21 | ahdistunut (itsediagnosoitu)

Ruudun takana pitkästä aikaa! Ihan 100% vihaan jo tuota all upper case otsikkotyyliä, ehkä ensi kerralla muutan sen. Tarkkailen nimittäin suntuubin etusivua välillä ja tiedän että jotkin muutkin ihmiset tarkkailee, joten tuntuu tyhmältä erottautua sillä tavalla jos joku sattuu kommentoimaan. Olipas epäselvä lause, mahdollisesti myös turha. Tässä ennakkovaroitus brändin muutoksesta. 

Tällä hetkellä olen vähän masentunut. Vähän, koska en koe olevani masentunut, mutta kuitenkin vähän. Ehkä ahdistunut on pikemminkin oikea sana. Äitini, joka on psykologi, on joskus, muutamankin kerran kysynyt, "oletko masentunut?" ja se on puoliksi tai kokonaan vitsi. Olen aina ollut tunneherkkä ja itsetietoinen, joten tiedän, että en ole masentunut, enkä ole koskaan ollutkaan - lähimmäksi tulin lukiossa teinivuosina, mutta ne olivat teinivuosia, jolloin melkein kaikki kokevat jonkin asteista masennusta, ainakin käsitykseni mukaan. Mutta käsitykseni mukaan myös kaikki masentuneet kyseenalaistavat sitä, ovatko todella masentuneita. Jos tämä nyt vain on tällaista. 

Kutsuisin nykytilaa siis paremmin ahdistuneisuudeksi kuin masennukseksi, vaikka ehkä olen vähän myös tuota toista. Ahdistusta on suurelta osin pahentanut, tai sen on tehnyt pysyväksi tilaksi koulustressi, joka nousi huippuunsa helmikuun keskivaiheilla. Olen tänä keväänä yrittänyt kiriä kursseja, tai siis opintopisteitä, koska kurssisuunnitelmaa minulla ei ole, ja määrä on ja on ollut suuri huolimatta periodien vaihtumisesta. Olen myös löytänyt uuden puolen itsestäni, tai se on konkretisoitunut osaksi identiteettiä: ylisuorittaminen. Odotan tässä juuri jännityksellä, josko vihdoin huomenna tulisi arvosanat parista kurssista, mutta suorittaessa olen pienempiinkin tehtäviin panostanut vitonen tähtäimessä. Ja samaan aikaan juttelen kavereiden kanssa: eihän niillä oikeasti ole mitään väliä, kolmonenkin on tosi hyvä numero! Tammi-helmikuun ja edelleen maaliskuuta, vaikka onneksi vähän chillimmin, olen jaksottanut viikkojani tehtävien kautta, mikä on jättänyt hyvin vähän aikaa rentoutumiselle. Siinä sivussa olen kehitellyt montakin ongelmaa itselleni, niin keksittyä kuin todellistakin. Olen myös valittanut varmaan ennätysmäärän, ja pahoittelen kaikille joille olen valittanut. Olen vähän sairaalla tavalla ylpeä siitä, että minulla on niin kamala työmäärä, ja siksi elämäni on niin kamalan rankkaa enkä ehdi tehdä niin paljon mukavaa kuin haluaisin. En oikeastaan tiedä, onko tuo edellinen totta, ehkä kärjistetysti. Unohdan kyllä usein mainita, että nämä ongelmat ovat itseaiheutettuja. Eivät kaikki, eivätkä varsinaisesti, koska kursseja on tosiaan pakko kiriä ja suorittaa, mutta kuitenkin. 

Kurssistressi paisutti ahdistusta kovasti, mutta sen syyn taustalla on nyt jo pidempään ollut ilmastonmuutos, josta varmaan kaikki olemme varioivissa määrin ahdistuneita. Minä nyt vain olen ahdistunut niin paljon, että tuskin pystyn ajattelemaan paljon muuta, valitan ja valitan, mistä ei ole hyötyä kenellekään, ei itselle eikä muille. Olen aina yrittänyt ajatella, että on tärkeää pitää huolta myös itsestä, mutta tämä on niin sellainen asia, että toisaalta on tärkeää ajatella sitä, en vain osaa oikeissa määrin. Ja lisää ahdistaa se, ettei pysty puhumaan melkein kenellekään, koska muut käskevät olemaan ajattelematta sitä, ja kertovat itse aina sulkevansa kanavan kun siitä puhutaan pitääkseen huolta mielenterveydestään, ja paradoksaalisten tunteiden kanssa tekisi mieli huutaa että kyllä tätä täytyy ajatella!!! Paradoksaalisten, koska tietenkin on tärkeää ensisijaisesti huolehtia itsestään. Ja samaan aikaan tiedän, etten halua saarnata enkä valittaa ystävilleni enkä tutuilleni, koska he eivät ole tästä vastuussa sen enempää kuin minäkään. Jos oikeasti haluaisi tarttua toimeen ja tehdä jotain asioille, pitäisi osallistua suoraan toimintaan. Allekirjoitin minäkin kyllä jo ilmastoveivi-kansalaisaloitteen ja suosittelen muitakin, onneksi jotain pystyy tekemään helposti. Yritän myös pitää silmällä kulutusvalintojani ja kierrättämistäni, vaikka sinänsä en pidä sillä olevan niin väliä, sillä eihän tämä ilmastonmuutos meidän kotitalouskierrättäjien vastuulla ole. Mutta arvot on hyvä pitää linjassa. 

Niin, kyllä sitä miettii, että mitä tässä voisi tehdä? Jos kerran ahdistun niin valtavasti, niin eikö pitäisi tehdä jotain tämän asian eteen, että voisi oikeutetusti ahdistua? Aionkin yrittää ottaa selvää asioista enemmän, ja vaikka sitten omalla pienellä instatililläni jakaa tärkeitä juttuja, mutta kun samaan aikaan tämä ahdistus tekee niin hirveän väsyneeksi. Tai ehkä se on vain kaikki ne katkonaisesti nukunut yöt, joita siitä koituu. 

Kateellisuuteni, akilleen kantapääni ei ole myöskään lähtenyt minnekään, tällä hetkellä se vain kohdistuu jonnekin muualle kuin kirjoittamiseen, kuten huomioni kaiken kaikkiaan. Kävin kuukauden mittaisen, todella mielenkiintoisen kurssin aivan upean professorin johdolla, poliittisen historian kurssin, ja olen alkanut miettiä, olenko sittenkään oikealla alalla. Olen oikeastaan koko ajan miettinyt sitä, kun kerran en ole koskaan ollut millään kiveen hakatulla kurssilla (meritermi) kohti unelma-ammattia. Joten nyt mietin, pitäisikö sittenkin lähteä sinne politiikan maailmaan, jonne ikinä en ole halunnut lähteä, päinvastoin? Jarruttajana on juuri tuo haluttomuus, se että olen niin mukavuudenhaluinen, loppujen lopuksi introvertti, tuntemattoman pelkoinen, jne jne. Olisiko minusta kansainväliseen työhön tai edes ulkoministeriöön? Riittääkö se, että on kiinnostus näihin asioihin, joskin kiinnostus on aika laimea sana vaikka en keksi nyt parempaa. Ehkä se riittää, jos se kiinnostus on tarpeeksi vahvaa peitotakseen nuo muut asiat. Mutta onko se? Mistä minä tiedän, kun en edes tiedä, mitä työmahdollisuuksia alanvaihdoksella olisi tai mitä ulkoministeriö oikeastaan tarkoittaa?

Niin, ja tässä samalla opiskelen lisäksi kauppiksen kursseja, mikä on hassua, koska halveksin niiden tuottojanoista sanomaa niin vahvasti. Mutta know thy enemy, vai?


( Päivitetty: 24.03.2019 19:42 )

 - ahdistunut (itsediagnosoitu) | Kommentit (1)Kommentoi



NEW YEAR, NEW...
31.12.2018 10:49 | me

...en keksinyt otsikolle loppua, mikä kuvaa tilannetta mielestäni ihan riittävästi. Muut ovat sanoneet sen jo ennen minua, mutta toistetaan nyt tässäkin: miten vuosi on mennyt toisaalta ihan älyttömän nopeasti, ja toisaalta tuntuu kuin vuoden alussa tapahtuneet asiat olisivat valovuosien päässä? En muista analysoiko joku, että sillä olisi tekemistä tämän jatkuvan uutisvirran ja somen kanssa, joiden ansiosta koko ajan tuntuu tapahtuvan yhä enemmän asioita. Saattaa hyvin olla.

Aloitin tämän postauksen jo eilen, mutta komplikaatioiden takia en kirjoittanut sitä loppuun. Tänään aamulla piti mennä kahvilaan lukemaan ennen töitä, mutta jälleen suunnitelmat muuttuivat, joten ajattelin sutaista tämän nyt tähän. Luin eilen loppuun The Power-kirjan, jota voin kyllä suositella kaikille, mutta mieluummin vähän varttuneemmille lukijoille, sillä kirjassa on aika raskaita teemoja ja raakoja kohtauksia. Kyseessä on siis etäisesti Handmaid's Taleen verrattavissa oleva dystopinen kuvaus, jossa sukupuoliroolit kääntyvät päälaelleen.

Kirjassa kerrotaan, miten about nykyajassa, joskus 2000-luvulla edetään kyseiseen tilanteeseen, ja kirjan kehystekstit tarkastelevat ikään kuin historiaa, käsitykseni mukaan noin 5000 tuhannen vuoden päästä. Kirjan keskiössä olivat tietenkin aivan eri asiat, mutta aina kun tästä "tulevaisuudesta" muistutettiin, en voinut olla miettimättä sitä, onko meillä edes parin sadan vuoden päästä tulevaisuutta tällä maapallolla. Varsinkin tässä viime aikoina kun on seurannut uutisia, tuntuvat ne olevan hirveitä toisensa perään. Yhtenä akuuteimmista tietenkin Australian lämmönnousu, jonka takia rupesi mietityttämään, tuleeko ensi kesä olemaan hirvittävää paahdetta taas täällä Suomessakin. Ihan kuin viime vuonna olisi vielä ajateltu, että se ilmastonmuutos iskee sitten tuleviin sukupolviin, mutta tämän vuoden kesien ja katastrofien jälkeen kaikki on yhtäkkiä rysähtänyt päälle. Kirjoitinkin sitten lyhyen novellitekstin ilmastonmuutoksesta, katsotaan saisiko sen joskus tänne sivulle asti. 

Kirjaan palatakseni, oli mielenkiintoista oli lukea takakannesta, että kirjailija, Naomi Alderman, on myös yksi Zombies, Run! -pelin pääkirjoittajista, hänellä on selvästi dystopiataipumusta! Hmm, josko sitä tänä vuonna yrittäisi suorittaa loppuun pelin 5km juoksukurssin..

Mistä sitten päästäänkin näihin uuden vuoden tunnelmiin. Itse tykkään tästä fiiliksestä, mikä uuden vuoden aikaan vallitsee, että nyt parannetaan elämää jollain tavalla, luodaan tavoitteita jne. Eiväthän ne lupaukset tai tavoitteet välttämättä pitkään kestä, mutta siinä toiveikkuudessa on jotain mukavaa. Innostuin sitten yhden youtube-videon perusteella räpläämään Excelillä itselleni kuukausittaisen taulukon. (Mikä on ihme, koska en todellakaan ole mikään Excelin käyttäjä.) En kuitenkaan aio ottaa useimmista niinkään tavoitteita, vaan annan Excelin ja ruutujen täyttämisen motivoida itsessään, niin että tulee hyvä fiilis kun saa jonkin ruudun täytettyä harmaalla. 

Laitoin tähän nyt yhden kuun esimerkiksi - joulukuu oli lähinnä harjoitustaulukko että näen, mikä näyttäisi kivalta, niin että melko tyhjältä näyttää. Ensimmäinen lokero on nimeltään "luovuus", ja siinä on kohdat runo, novelli, jatkotarina, kirja, jne. Väritän ruudun, jos kirjoitan tai luen edes vähän. Muita ovat everyday, liikunta ja opiskelu, ja aion vielä ihan käytännöllisyyden tähden lisätä lääkkeille yhden lokerikon, että lääkkeiden käyttämisestä pysyy kärryillä (miten niitä onkin jo kertynyt? Vanhaksi tässä ollaan tulossa.) Lisäksi lisään vielä yhden lokerikon, jonka nimi ei ole vielä selvillä, mutta joka liittyy mukavuusalueen rikkomiseen. Siihen lisään ainakin matkailun, ja oli joku muukin ajatus, mutta en tietenkään muista sitä enää... Tohon voisi lisätä varmaan jonkun hienon mittarinkin, joka mittaa edistystä, mutta en aio perehtyä asiaan niin tarkasti. En ole Excelin kanssa niin hyvissä väleissä.

Tein pienimuotoisemmin samanlaista taulukkoa jo aikaisemmin paperille, mutta olen tosiaan todennut, että bujoilu ei oikein sovi mulle. Siihen menee aina liikaa aikaa, ja harvoin olin sitten tyytyväinen aukeamiin, kun en saanut niitä koristeltua kuten bujoilun mestarit. Siksi siirryin listaamaan päivittäiset ja viikottaiset tehtävät ja tavoitteet kännykän muistiinpanoihin, ja siihen olen nyt ollut tyytyväinen. 

Viimeiseksi vain toivon, että vuosi 2019 alkaisi jo olla lempeämpi kaikille. Vuodet ovat tuntuneet menevän vain laskusuuntaan mitä tulee hyviin asioihin, omaan elämään ja maailmantilanteeseen. Näinhän sitä toivotaan joka vuoden alussa (muistelen että vahvasti vuoden 2018 alussa myös, mutta sepä ei mennyt kuten toivottu), jos nyt viimein toive täyttyisi.


 - me | Kommentit (1)Kommentoi



THE BEAUTY MYTH
23.10.2018 20:29 | bruh

En oikein tykkää enää tosta all caps -otsikosta, mutta en oikein voi muuttaakaan sitä enää kun se tuntuu kuuluvan brändiin. Vähän sama juttu kuin sivujen nimen kanssa. Olkoot. 

Tällä hetkellä luen Naomi Wolfin kirjaa The Beauty Myth (enkä muuten näin välihuomautuksena näe kirjoittaa tätä tekstiä kun istun näin kaukana koneesta ilman laseja. Elämää määrittää nykyään ainainen sokeutumisen pelko sen jälkeen kun olen alkanut pitää laseja säännöllisemmin). Kirja käsittelee ”kauneutta” konseptina, joka pitää otteessaan lähes kaikkia naisia ja toimii poliittisilla ja ekonomisilla kentillä tai pikemminkin niiden hyödyksi.

Suosittelisin kirjaa jokaiselle jota kiinnostaa tietää miten yhteiskunta toimii, tosin en ole tarkistanut, löytyykö sitä suomeksi, uskoisin että pakko jostain löytyä, eri asia kuinka kallis se on verrattuna englanninkieliseen pokkariversioon joka oli noin kympin. 

Olen nyt tässä rauhalliseen tahtiin lueskellut kirjaa ja samaan aikaan miettinyt, miten kauneuden myytti pitää minua itseäni otteessaan. Olen tietenkin aina, tai ainakin jo vuosia ollut tietoinen naisiin kohdistuvista usein naurettavista kauneusodotuksista, jotka tuntuvat vain vahvistuvan vuosi vuodelta ja lisäksi kohdistuvan yhä nuorempiin tyttöihin, mutta kirja tuo hyvin esiin asian laajuuden ja myytin pointin: syyt sen takana. 

En ala avaamaan niitä tässä yksityiskohtaisemmin, sen saatte itse tehdä jos luette kirjan. Olen muutenkin vielä vasta alkupuolella, mutta Työ-kappaleessa, jonka loppuun olen tässä juuri päässyt, mainitaan esimerkiksi se rahallinen määrä, jonka naiset kokevat välttämättömäksi investoida kauneuteensa. Lause esitetään työn kontekstissa: kun naiset esimerkiksi vihdoin saattavat saavuttaa jonkin osan siitä suunnattomasta varallisuudesta, jonka miehet saavat vaikkapa markkinallisissa johtaja-asemissa, he kokevat tarpeelliseksi pitää asemaansa yllä kuluttamalla rahaa ulkomuotoonsa. Tämä siksi koska naisilta oletetaan työelämässä tiettyä ulkonaista kauneutta, ja ilman sitä on vaarassa menettää arvostuksensa, auktoriteettinsa tai suorastaan työnsä. Status on suoraan yhteydessä kauneuteen. 

Itse en tietenkään omaa suurta varallisuutta tai minkäänlaista status-asemaa, mutta kyllä minäkin juuri tässä toissapäivänä mietin, että hitsi kun rahat hupenevat nopeasti ja pitäisi vielä jossain kohtaa ostaa 30€ meikkivoide. Ja kun ilmeisesti unohdin meikkipussin toiseen asuntoon, kun taas tässä toisessa oli yhä jonkinlaisia meikkivälineitä, mietin paluumatkalla että mitä jos meikkipussi ei olekaan siellä vaan kadotin sen matkan varrella? Sepäs olisikin kinkkistä mennä koko viikko yliopistolle ilman meikkiä. Mennä yliopistolle ja julkisuuteen tai vaikka kauppaan niin kuin ihan itsenään on. 

En yleensä meikkaa paljon, suurimmaksi osaksi koska olen ollut liian laiska opettelemaan, enkä myöskään koe ongelmaa mennä yhtenä päivänä minne vain ilma meikkiä. Siksi äsken esitetty ja jostain syvältä sisäistetyistä diskursseista esiin pulpahtanut ajatus on niin naurettava. Ja silti, se on vallitseva ajatus. Yksittäinen ihminen, nainen, saattaa sanoa, ettei pidä väliä meneekö jonnekin ilman meikkiä, mutta totuus on, että koko ympäröivä yhteiskunta tehostaa mielikuvaa siitä, että se ei ole hyväksyttävää. 

Kirja on tosi mielenkiintoinen, ja haluaisin mainostaa sitä myös kavereilleni, mutta näin jo etukäteen mietin, miten he mahtavat suhtautua siihen. Yksi kavereistani on töissä kosmetiikkaliikkeessä, toinen on kosmetologi, ja tulee mieleen, että kirjasta puhuminen saattaisi laukaista jonkin puolustusrefleksin, kuin tarkoituksenani olisi vähätellä heidän kiinnostustaan. Ja kai se jotenkin hyökkäävältä kuulostaakin, että "kiinnostus meikkaamiseen juontuu yhteiskunnan pakottamista kauneusihanteista, jotka juontavat juurensa halusta rajoittaa naisten asemaa sosiaalisessa hierarkiassa". Siinä kohtaa pitää lisätä, ettei se fakta tee kiinnostuksesta yhtään sen vähemmän validia, mutta silti, miten on enää mahdollista olla näkemättä kauneusteollisuutta pelkkänä suurena huijauksena?

Kaikki tämä ei tietenkään tarkoita että lakkaisin meikkaamasta tai mitään muutakaan radikaalia. Olen ihan yhtä paljon systeemin vietävissä kuin ennenkin. Mutta kiva olla tietoinen. 

Nämä nyt ovat aika alkeellisia mietintöjä kaikkeen, mitä kirja tarjoaa, mutta kunhan tiistai-ilta-filosofoin. Hei, tiistaipostaus, hyvä minä! Tähän loppuun voisin tyrkätä biisisuosituksen: olen luukuttanut traila $ongin ja DIONin Bruh-biisiä tässä kohta viikon ja se on yksi ainoista syksyn piristyksistä tässä loskaisessa lokakuussa. Laittakaa päälle ja pistäkää dance party pystyyn!


( Päivitetty: 23.10.2018 21:06 )

 - bruh | Kommentit (9)Kommentoi



42 QUESTIONS
18.10.2018 00:23 | rapu

Lakritsipiippu tagasi mut tähän bamin aloittamaan kysymyshaasteeseen, se tuli nyt tehtyä! Tai no en tiiä oliko tää varsinaisesti haaste mutta haastetta ainakin riitti kun piti muistella ja mietiskellä vastauksia! :'D Kiitos tagayksestä, onhan nää aina kivaa itsetutkiskelua!

Ite taidan tagata Uneksijan ja Ain! Vastauksia kysymyksiin löytyy myös Unisiiven ja Akit4:n blogeista!

1. Onko sinua nimetty jonkin/jonkun tietyn mukaan?

Syntymäni aikoihin teatterissa pyöri eräs musikaali (jonka nimeä en nyt mainitse koska olisi liian helppo päätellä nimikin) ja yhdessä kohtaa isän tehtävä oli huutaa montusta nimi, jonka mukaan minut sitten nimettiin. Äiti olisi halunnut nimeksi Kaisla, mutta näin nyt sitten kävi.

2. Milloin olet viimeksi itkenyt?

Äsken, kun katsoin White Collarin.

3. Kuinka monta lasta haluaisit hankkia?

Luultavasti kaksi. Ainakin yhden.

4. Jos olisit joku muu, tahtoisitko olla ystävä itsesi kanssa?

Riippuu niin paljon siitä minkälainen ihminen olisin, näin olen huomannut. 

5. Käytätkö paljon sarkasmia?

Riippuu jälleen tilanteesta ja etenkin seurasta, sillä mukaudun aika lailla ihmisten persooniin. Jos tilanne suo niin toki, toisin sanoen mikäli ajattelen että seuralainen ottaa sarkasmin hyvin vastaan tai tunnen oloni rennoksi ja itsevarmaksi. 

6. Mikä on ensimmäinen asia, mihin kiinnität huomiota ihmisessä?

Ehdottomasti ulkonäkö ja se on tosi harmi juttu. Oon tässä vuoden aikana huomannut että ensivaikutelma voi pettää ja se on usein turha jarrutin.

7. Mikä on silmiesi väri?

Ei olla päästy tästä äidin kanssa yhteisymmärrykseen, vihreän tai sinisen väliä.

8. Kauhuelokuvat vai onnelliset loput?

Onnelliset loput.

9. Lempituoksusi?

Tähän en keksinyt oikein mitään joten sanon että hajuvesi jota käytän, Clean: Warm Cotton. Vaikka tiedän että yksinään se haisee lähinnä puhdistusaineelta.

10. Mikä on kaukaisin paikka, missä olet ollut?

Sisilia tai Kreikka..? Oon matkustanut lähinnä Euroopassa.

11. Onko sinulla erikoistaitoja?

Eipä tuu mieleen, hyvä sävelkorva mulla on mutta en oo paljoa sitä hyödyntänyt. Ja osaan ”katkasta” peukaloni. 

12. Missä olet syntynyt?

Länsi-Suomessa.

13. Mikä on horoskooppimerkkisi? Uskotko horoskooppeihin?

Rapu, ja en tosissani, mutta kyllä useimmat niistä tyypillisen ravun piirteistä sopii muhun. Pienenä tykkäsin Horoskooppimysteerit mangasta ja siinä ravun horoskooppimerkki oli tosi äidillinen, joten jostain syystä se on vaikuttanu mun käsitykseen itestä. 

14. Onko sinulla harrastuksia?

Oon harrastanut paljonkin, esimerkiksi poikkihuilun soittoa, mutta tällä hetkellä ei oo muuta kun kirjoittaminen ja toive siitä että jaksais alottaa saliharrastuksen.

15. Omistatko lemmikkejä?

En, kissat on kyllä ihania.

16. Onko sinulla sisaruksia?

Pikkuveli isän puolelta! 

17. Mitä tahtoisit tehdä, kun olet vanhempi?

Matkustella jonkin verran, mahdollisesti kirjoittaa kirjan, sen enempää en tiedä, tulevaisuus on yks sumuinen uudenvuodenaatto.

18. Kuka oli sinun ensimmäinen paras ystäväsi?

Äidin kuorokaverin tytär joka on kaks vuotta mua vanhempi ja kuulemma yritti leikkiä mun kanssa kotia kun olin vauva. 

19. Kuinka pitkä olet?

164cm? En muista onko mitattu pitkään aikaan.

20. Mikä on mielestäsi huonoin asia itsessäsi?

Kateellisuus. En tiiä tekisinkö jonku itsetutkiskelevan blogipostauksen vielä, mutta kateellisuus on paha, varsinkin kun se ei oo muihin ikävästi kohdistuvaa vaan itseä vähättelevää koska muut on aina niin paljon parempia jne. Ei se nyt oo mikään elämänsuuri ongelma mutta itsevarmuutta olis hyvä olla vähän lisää.

21. Hauskin hetki kouluajoilta?

Ei tuu taas mitään mieleen, kulttuuripäivät oli ihan hauskoja.

22. Kuinka monessa eri maassa olet käynyt?

Kuudessa.

23. Mitkä ovat suosikki- ja inhokkiaineesi koulussa?

Äikkä, englanti, psyka ja historia oli aina tosi kivoja, vaikka englanti kyllä enemmän kielenä kun opetusaineena. Inhokit oli matikka, kemia, fysiikka, tällaset perus ei-humanistiaineet. Bilsa oli myös mielenkiintosta, rakastin solubilsaa vaikken ollukaan kauheen hyvä.  

24. Ninkä nimen antaisit/olet antanut lapsellesi/lapsillesi?

En oo miettiny yhtään :S 

25. Mitä urheilulajeja harrastat/olet harrastanut?

Kauheeta mutta vaan tanssilajeja ja niitäkään en kauheen kauan, oon aina ollu paska kaikessa urheilussa. Henkistä urheilua oli kyllä orkesteri sillon alkuaikoina kun kuunteli sitä kakofoniaa, huhhuh.

26. Mitkä ovat sinun suosikki YouTube-kanavat?

Yogslomadia (ja BryanDechart), en pysty kattomaan melkein mitään muita pelikanavia, sitte lifestyle lemppari ja muutenkin life goals on Valeria Lipovetsky, kirjoittamisjutskissa Pop Culture Detective ja nauruja varten käännyn BadLipReadingin puoleen.

27. Lempimuistosi lapsuusajalta?

Kyllä niitä varmaan on mutta en muista. Tän pari vuotta vanhemman kaverin kanssa oli aina kiva pelata Wiillä Mariokarttia ja serkun kanssa tehtiin oma kerho jonka kanssa pidettiin kirppistäkin, ja naapuruston kaverin kanssa tehtiin mahtavia unelmatalopiirroksia ja mehutaikajuomia, mutta ei nyt tuu lempparia mieleen. Äidin kanssa oli kiva aina lukee ennen nukkumaanmenoa kaikenlaista, Pottereista tietenkin muistan monta hetkeä.

28. Kuinka kuvailisit pukeutumistyyliäsi?

Yleensä semisti seuraan muotia, mutta enemmän sellasella minimal tavalla. Oon liian köyhä sitä tyyliä varten jota seuraisin. Sara Donaldsonin tyylistä ehkä pikkasen enemmän normin streetstylen suuntaan ois se goal. Tänään oli päällä mustat sukkikset, farkkuhame ja musta vetoketjuton huppari. 

29. Mikä puhelin sinulla on? (iOS vs. android?)

iPhone SE. 

30. Kerro paha(t) tapasi!

Juon liian vähän vettä ja liikaa kahvia. Luistan velvollisuuksista usein kun mahdollista, miellytän liikaa ihmisiä tietyin tavoin, esimerkiksi lupaan tulla tapahtumaan/tapaamiseen ja löydän sitten jonkin tavan perua. Myöhästelen silloin kun kyseessä ei ole kiveen hakattu aika.

31. Kolme asiaa, jotka ärsyttävät sinua?

Äänet joiden lähdettä en tiedä, se kun tyhjään vaunuosastoon tulee yksi ihminen joka tietenkin katsoo kännykältä videota ilman kuulokkeita, se kun kursseilla täytyy tehdä kamalasti tehtäviä. Mihin jäi luennoilla istuminen ja sen perään tentti, mitä on tämä yläkoulumainen tehtävämäärä?

32. Kolme asiaa, jotka saavat sinut iloiseksi?

Näit on ihan liikaa, joten kirjoitan kaikki joita tulee mieleen, ansaitsen sen kun sivulla ei ole edes mitään ”tykkään”-listaa. Iloiseksi tekee Khalidin ja Sean Mendesin musiikki, tumblrin oma happy tagini, kun weheartitiin kootuista kuvista muodostuu kiva väripaletti, listojen tekeminen ja kaikki muu mikä saa tuntemaan kuin elämänlangat olisi hyvin käsissä, Sean Bean ja kun isä lähti juttuun mukaan kun sanoin että ne näyttää toisiltaan, täysi talouspaperirulla keittiössä, Brooklyn99, kun pikkuveli snäppää hyvää yötä, kun joku kehuu asua, lautapeli-illat, spagetti ja pesto, elokuviin meneminen, brunssit, Starbucks..

33. Mitä sinulla on mielessä?

Että pitäisi lukea tenttiin mutta sen sijaan teen tätä.

34. Onko sinulla joitain kykyjä?

Kai mä osaan lukea ihmisiä aika hyvin. Diplomatiataidot on kunnossa. Sävelkorva ja rytmitaju on.

35. Yksi sana, joka kuvailee sinua?

INFJ (lol)

36. Mikä on lempisanontasi/-quotesi?

Ei tule mieleen lempparia, joten tungen tähän muutaman hyvän. ”Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable.” (Banksy??) ”Satire is meant to ridicule power. If you’re laughing at people who are hurting, it’s not satire, it’s bullying.” (Terry Prachett.) ”If not me, who? If not now, when?” (Emma Watson?) The world is full of beautiful places. Let your heart be one of them.” (Jenim Dibie)

37. Oletko introvertti vai ekstrovertti?

Introvertti.

38. Oletko oikea- vai vasenkätinen?

Oikeakätinen.

39. Oletko mielestäsi hyvä kokki?

En, mutta kyllä jotain perus ruokaa osaan laittaa. Yleensä tosin laiskuudesta meen tolla spagetti/pesto linjalla yksikseni.

40. Jos raha ei olisi esteenä, mitä ostaisit itsellesi syntymäpäivälahjaksi?

Ehkä aika pienen mielen ajattelua, mutta Playstation 4 Pron ja muutaman pelin. Ihan vaan, koska oon viis vuotta halunnut pleikkarin ja pari vuotta on ollut siihen hyvin rahaakin, mutta joka kerta päädyn säästämään. Joten vastaan nyt rehellisesti vaan sen mikä tuli ekana mieleen ja paljastan sisäisen materialistini (ellei se ole nyt jo tullut tarpeekis hyvin esiin).

41. Jos voisit asua missä tahansa, missä asuisit?

Ihan täällä missä nytkin, vaikka ehkä jos ei ois rahaongelmia niin jossain fancyssä asunnossa New Yorkissa.

42. Mikä on lempiaamiaisesi?

Puuro, jossa on tuoreita mansikoita ja banaania tai croissantit, smoothie ja capuccino.


 - rapu | Kommentit (5)Kommentoi



UUDELLEENKIRJOITUS
12.10.2018 17:47 | uudelleenkirjoittaja

Kirjoitin eilen uuden blogipostauksen, jonka sittemmin yöllä poistin parisen tuntia pohdittuani, oliko se esillä pitämisen arvoista materiaalia. Se sisälsi lähinnä mietintöjä NaNoWriMosta ja syistäni olla osallistumatta tänäkään vuonna. Ei siis mitään kovin erikoista, paitsi että markkinoin Lariksen kirjoitussivuston Paper Angelsin blogin NaNoon liittyvää moniosaista postausta, joka on tälläkin kertaa mainitsemisen arvoinen asia. Toivottavasti blogista löytyisi jokin kirjoittamisen luvattuun maahan johtava tiedonjyvänen niille, jotka aikovat osallistua (ja ehkä meille muillekin)! ;)

Loppu oma kirjoitukseni olikin sitten lähinnä hitusen kyynisiä ja henkisesti katatonisia ajatuksia omasta kyvykkyydestä, tai kyvyttömyydestä kirjoittamisen tai ylipäätään elämässä eteenpäin porskuttamisen suhteen. Sen jälkeen jatkoin vielä parisen tuntia White Collar -sarjan katsomista (johon olen vahingossa koukuttunut) ja päädyin siihen tulokseen, että turha pitää julkisena omia itsetuntovaivoja. Mietin asiaa jo aiemmin, mistä kertoo tekstin sekaan kirjoitettu pätkä:

On aina hauska kuulla, että joku lukee tätäkin sivuston nurkkaa. Joskus tuntuu, että tulee valitettua vähän liikaa, siitä miten mitättömäksi tuntee itsensä. Se ei voi olla antoisaa tai edes kovin samastuttavaa luettavaa, ja yritänkin jättää sitä aktiivisesti vähemmälle. Totuus on silti, että johonkin nämä ajatukset täytyy purkaa, ja olen nyt ottanut tavaksi purkaa niitä tänne. Koska en ole mikään artikkelien kirjoittaja tai kolumnisti (ainakaan vielä, tosin kolumnisti sana puistattaa aina) kirjoitan blogia pääasiassa itselleni. Koittakaa siis kestää tulevaisuudenkin valitukset! 

Mutta varoituksesta ja toteamuksesta, joka paljastui melkein itselle valehteluksi (kirjoitan blogia itselleni) huolimatta päätin siirtää koko tekstin mieluummin oman koneen uumeniin. Löysin kuitenkin eräästä kirjasta jotain, mikä sai uudestaan miettimään asiaa; sain tänään luettua Carlos Ruiz Zafónin kirjan Henkien labyrintti. Matka oli niin töyssyinen ja riitasointuinen kuin yli 900-sivuisen kirjan lukukokemukselta voi odottaakin, mutta laitoin silti hiirenkorvalle erään kohdan, joka sai juuri ajattelemaan eilistä kirjoitusta ja sivua ylipäätään. 

- Kirjoittaminen on uudelleenkirjoittamista, hän muistutti aina. - Sitä kirjoittaa itseään varten ja uudelleenkirjoittaa muita varten.

Koska kyseessä on oma blogini eikä mikään tieteellinen essee (ja jotten vahingossakaan spoilaisi mitään), enpäs laita sen enempää lähdeviittauksia enkä edes sitä, kuka sitaatin sattui sanomaan, hah. 

Sanat jotenkin hyppäsivät sivuilta, ja tuntui kuin ne olisivat olleet jokin uusi, valaiseva profetia, vaikka ilmiselvä totuushan se on. Tämän kirjoitussivuston kanssa tuo totuus tuntuu kuitenkin aina sekoittuvan, tai vähintään sekoittavan pään. Arvostan kovasti suntuubiin syntynyttä kirjoittajien yhteisöä, (jota hädin tuskin voi yhteisöksi sanoa) ja on hienoa, että sen avulla voi sekä kannustaa muita kirjoittajia harjoittamaan tätä hämärää harrastusta että saada itse kullanarvoista palautetta, mutta oman sivuston pitäminen on jo ajat sitten poistanut ajatuksen siitä, että kirjoittaminen on yksinomaan itselle, vasta sitten toisille.

Tästäkin olen varmasti kirjoittanut jo aiemmin jossain määrin, mutta sitaatti sai ajattelemaan sitä yhä enemmän. Ruohonjuuritason esimerkkinä tämä blogi; lupaan, tai esitän kirjoittavani vain itselleni, mutta koska formaatti on kuitenkin julkinen, ja ilmeisesti hiljaisia lukijoitakin on silloin tällöin (hatunnosto teille! ;)) tuntuu, että pistän ajatukseni melkein kuin näyteikkunaan riippumaan, niin että vaikka useimmat kadulla kulkevat ohi sen enempää katsomatta, koko kirjoituksen muoto kuitenkin markkinoi kaikkea sisältä löytyvää, enkä tiedä ovatko kaikki blogikirjoitukset sellaisia joiden haluavan edustavan itseäni. 

Ei niin metaforisella tasolla, kaikille suntuubin sivustoille kirjoittaminen on jollain tavalla ehkä terveellisemmän kirjoitusprosessin vastaista. Ensimmäiset luonnokset, kaikki moneen kertaan hiomattomat teokset ovat aina vain niitä, luonnoksia, ja hiomattomia, mutta silti minä ripustan niitä näytille, ja esitän olevani huomaamatta julkiseksi asettamisen mukana syntyvää musertavaa leimaa siitä, että niiden pitäisi olla valmiita. Toki nämä sivut ovat vain sitä varten, että saisi palautetta, eikä missään sanallisesti nimetä vaatimusta kirjotusten valmiudesta, mutta ainakin oma, salainen perfektionistini, jota en muilla elämänaloilla edes tunnista, ottaa leimasimen esiin joka kerta kun julkaisen jotakin.

Sama juttu on monilla sivustoilla, joihin jatkotarinoita kirjoitetaan. Itse olen kirjoitellut monille virtuaalisille Tylypahka-sivuille, ja olen harrastukseen yhä koukussa; palautteen saaminen säännöllisesti on jotain luvattoman koukuttavaa. Palautteen tarkoitus on parantaa tarinaa, mutta samaan aikaan se tapahtuu täysin väärässä vaiheessa, kun koko tarina on vasta muotoutumassa. Kenen tahansa mieli saattaa muuttua vielä sen jälkeen, kun on jo 100 sivua kirjoittanut omaa kirjaansa, ja tässä kohtaa ohjeistus tapahtuu jokaisen lyhyen luvun jälkeen, jolloin palaute sekoittaa ja hämmentää, pahimmassa tapauksessa saa lukkoon ja estää kirjoittamasta. Vaikka ehkä tämä on vain tyypillisen ”pantserin”, eteenpäin suunnittelemattoman kirjoittajan kokemus.

Joka tapauksessa ”julkiseksi tekeminen” on vienyt minut uudelleenkirjoittamisen kierteeseen, jolloin parantelen uudestaan ja uudestaan joitain sivustolla jo ”julkaistuja tarinoita”, koska tietysti voisin kirjoittaa ne aina paremmin, ja sen sijaan että kirjoittaisin jatkoa, tai siirtyisin uusiin tarinoihin, joissa ei olisi menneisyyden rönsyilevien kirjoitustyylien alaspäin vetävää painoa, yritän juuri sitä, uudelleenkirjoitusta väärässä vaiheessa. Kesken kaiken. 

Lisäksi aina tulee miettineeksi, kuinka isoja odotuksia aiheuttaa muille kirjoittajille, tai mitä vaatimuksia itse saa muilta, aivan turhaan. Eilisiltana kävi jälleen juuri niin - sokaistuin niin pahasti monien yhteisön uskomattoman taidokkaiden kirjoittajien teksteistä, etten nähnyt enää mitään hyvää omissani. Joskus vielä kirjoitan kokonaisen blogipostauksen kateudestani ja sen laadusta, enkä häpeä sitä. Ehkä se puhdistaisi ilmaa, ei tarvitsisi niin useasti varpustaa asian ympäriltä.

Mutta tärkeintä on, että palasin eilen White Collarin pariin ja tajusin nauttivani siitä täysin rinnoin ja tunteellisesti, vaikkei kyseessä ollutkaan mikään niin vakava ja samalla tavalla ”kertomisen arvoinen” aihe, kuin jota omalta kirjoittamiseltani vaadin. Joten miksi ottaa kirjoittamista niin vakavasti?


 - uudelleenkirjoittaja | Kommentit (4)Kommentoi
 1  2  3  4  5  6  7  >



RSS

©2019 Footprints - suntuubi.com