Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kymppi miinus kohtalo

Silmäni vetistyvät, kun ne liikkuvat pitkin tutulla, suttuisella käsialalla raapustettua tekstiä. Yritän estää sitä, hän on vielä siinä, tarkkailee, mitä tapahtuu, kun luen sen. Hän oli niin ylpeä tullessaan kotiin, kymmenen miinus, eikä ihmekään, se on upeasti kirjoitettu kaksitoistavuotiaan tarinaksi. Ja minä olenkin ylpeä, mutta samaan aikaan mitä pidemmälle luen, sitä syvemmälle ja laajemmalle asettuu hirvittävä, pohjaton tyhjyys sisälläni.
   Siinä on kaikkea, jopa paremmin kuin minä olen koskaan kirjoittanut, selkeämmin, mutta silti johdonmukaisesti, kerronnallisesti, vaivihkaa hiipien moralisoivasti. Kyllä se hienosäätöä vaatisi, mutta se ei ole olennaista. Siinä on rikkaita ja köyhiä, tai rikkautta ja köyhyyttä, ja savupilviä ja luonnottomuutta, ja kuolemaa, ilmastonmuutosta. Ihmisten sukupuuttoa. Kaksitoistavuotiaan lapseni tarinassa. Josta opettaja on antanut kymppi miinuksen. Tyhjyys muuttuu jäätäväksi.
    Muistan oman lapsuuteni. Äidin kertoman tarinan siitä, kuinka aloin lapsena itkeä hysteerisesti ja huutaa ”äiti, olohuoneessa on kuolleita!” kun televisiossa, uutisissa näytettiin sodan uhreja. En muista, kuinka vanha olin, mutta en osannut erottaa television ruudun toista puolta ja omaani. Otin kaiken sen ahdistuksen sisääni. Mutta äiti oli lähellä laittamaan lähetyksen kiinni, ottamaan syliin ja lohduttamaan. Niin helppoa se oli, painaa nappia ja sulkea se ulkopuolelle. Tyttärelläni videon sulkeminen tarkoittaa välinpitämättömyyttä. Suora toiminta. Älä käännä selkääsi. 
    Tapellessani kyyneliä vastaan haluaisin huutaa ja kirota. Minä en koskaan voisi suojella häntä kaikelta siltä, minkä netti hänelle lautasella tarjosi. En voi olla rajoittamassa tai painamassa off-nappulaa tai selaamassa ohitse. Eikä Marianne ole enää niin pieni kuin minä silloin, mutta tämä onkin vaarallisempaa, vaivihkaisempaa vaikutusta, kokonaisvaltaisempaa. Kerran hän oli herättänyt minut unesta katsottuaan netistä videon poliisiväkivallasta. ”Mitä sinä teet hereillä? Enkö sanonut laittaa puhelimen pois?” Olin silloin muistellut sitä samaa omaa lapsuusmuistoa ja miettinyt, miten samankaltainen tilanne oli, mutta nyt muistan taas, ettei se oikeastaan ollut samanlainen lainkaan. Minun olisi pitänyt kysyä, mistä hän oli sen videon edes löytänyt, mutta se ei olisi muuttanut mitään. Tämä on laajempaa ja lävistävämpää kuin mikään, minkä voisi estää nettisivun estämisellä. Jonka hän kokee jo selän kääntämiseksi. Tiedän, että hän on lukenut tai kuullut sen jostain, ei keksinyt täysin päästään. Mikä siinä on pelottavaa, on että se on lähtöisin lapsen kädestä. Hän oli se, joka päätti kirjoittaa tekstin ja sanoman suttuisella käsialallaan, jonka kehitystä olen vuosien varrella seurannut sujuvammaksi. Ajatus siitä, että hän elää tekstin mukaan, että hän kokee velvollisuudekseen katsoa joka videon, lukea joka tekstin, pysyä tietoisena, on kuristava. 
    Mikä antoi ihmisille luvan kehittää teknologiaa, joka ei antanut enää lasten olla lapsia? Miksi halusimme kehittää jotakin, jonka kautta jokaisen huolet ja murheet, hätä ja kärsimys, uhat ja mahdollisuudet ja mennyt ja tuleva, pitää tulla omaan olohuoneeseen, makuuhuoneeseen, sänkyyn? Pitää olla ympärillä jatkuvasti? Tiedän, että se on niin itselläni, on asiani seurata uutisia ja kantaa vastuuta, tiedostaa ja tehdä sen, mitä itse pystyn. Mutta jo monta vuotta olen päättänyt pitää rajan niiden asioiden ja oman turvallisen paikkani välillä. Tein kaksi käyttäjätiliä monille sivuille, vapaa-ajallani kelaan ohi, kun tiedän, että jokin olisi liian raskasta luettavaa. Olen jo yrittänyt kantaa kaikkien huolet, ja siitä ei ollut hyötyä kenellekään. Ja lisäksi olen aikuinen. Se on aikuisten tehtävä. Mutta mistä lapset voisivat sen rajanvedon ymmärtää? Sitä on mahdotonta välttää, ellei tee sitä tietoisesti, ja entä sitten, kun ei vielä ole sillä tietoisuuden tasolla? Miten lapsi ymmärtää suojella omaa mielenterveyttään, kun ei edes tiedä, mitä mielenterveys on? 
    Kuka antoi luvan? 
    Tietenkin vielä perinpohjaisempi kysymys on, mikä antoi ihmisille luvan tuhota lasten tulevaisuus, niin että minun kaksitoistavuotiaani ylipäätään kokee tarvetta moralisoida ihmisiä toimimaan. Aivan kuin se olisi hänen harteillaan. Ja ehkä se onkin, vaikkei pitäisi, ehkä se onkin. Mutta ei pitäisi. Ei näin.
    En enää näe lukea, näkö on kokonaan sumentunut. ”Äiti?” hän kysyy epävarmasti. Olen yrittänyt olla itkemättä hänen nähtensä, mutta mitä muuta voisin? Kauhu ja epätoivo on aaltoilevaa kuin fyysiset pahan olon aallot. Pyyhin silmäkulmia ja ojennan käteni, ja hän käpertyy täydentämään halauksen. 
    ”Olen todella ylpeä siitä”, saan suustani ja suukotan hänen hiuksiaan. ”Kerro, mietitkö usein tällaisia asioita?” kysyn katsoen häntä silmiin. 
     ”En, joskus vain”, hän sanoo nopeasti, välttelevällä tavalla, jota tiedän hänen käyttävän silloin, kun valehtelee. ”Kavereiden kanssa puhutaan.” Silitän hänen hiuksiaan.
    ”On tosi hienoa, että kiinnität tällaisiin asioihin huomiota, mutta kunhan tiedät, ettei sinun tarvitse huolehtia siitä.”
      ”Mutta Liliyama sanoi, että tästä täytyy puhua.”
     ”Se tubettaja?” Arvatenkin. Mietin hetken, mitä sanoa. Olisi typerää kieltää katsomasta hänen videoitaan. Tunnen ristiriitaisia tunteita; toinen puoleni sanoo, että on hyvä, että joku niin vaikutusvaltainen käyttää ääntään tärkeistä asioista puhumiseen, mutta toinen sanoo, että hänen pitäisi tehdä vastuullisemmin videoita, kun kerran tietää, miten nuorta katsojakuntaa omistaa, teini tai ei. Missä hänen vanhempansa ovat? ”Liliyama on ihan oikeassa, mutta ei se ole juuri sinun tehtäväsi. Aikuisetkin puhuvat näistä asioista, eniten se on aikuisten tehtävä.” En osaa lukea hänen kurtistunutta ilmettään. Pelkään, että sen takana on halu väittää vastaan, jonka hän tukahduttaa, koska ei ajattele minun ymmärtävän. Sitäkin on tapahtunut, tosin yksinkertaisemmista asioista, kuten hampaiden pesemisestä ennen vai jälkeen aamupalan. Hänen korvansa punoittavat vähän. 
      ”En minä tehnyt mitään väärää.”
     ”Voi rakas, en minä sitä tarkoita.” Huokaan. Miten selittää lapselle kaikki se ahdistus maailman muuttumisesta, lapsuuden häviävyydestä, oikeudesta lapsuuteen, etenkin, kun lapsi harvoin ymmärtää, miten arvokasta on olla lapsi? ”Sinun tekstisi oli todella hyvä, mutta se oli myös aika synkkä. Ne olivat tosi tärkeitä aiheita, niin kun sanoit. Minäkin mietin niitä paljon, ja joskus mietin niin paljon, että tulen surulliseksi. Yritän sanoa, että jos sinusta joskus tuntuu siltä, että alkaa pelottaa tai surettaa, kerro minulle, niin voidaan puhua niistä asioista. Eikä sinun ikinä tarvitse miettiä niitä niin paljon, ihan sama vaikka Liliyama ja Fillisti ja kaikki sanoisivat. Eiks niin?” Hän nyökkää. ”No niin, laitetaan se jääkaapin oveen sitten.”
       Hän kiinnittää sen kahden sydänmagneetin ja maaseutukuvamagneetin varaan, ja suukotan hänen päätään uudestaan. Kumpikaan meistä ei ole tyytyväinen, hän ei ole täysin ymmärtänyt reaktiotani, enkä minä ole yhtään vähemmän ahdistunut, mutta sitä elämä nykyajassa vaikuttaa olevan. 

©2019 Footprints - suntuubi.com