Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tuhatvuotinen

Kännykkä kilahti, lyhyt sointu sähköpostin merkiksi. Neylan työnsi vauhtia jaloillaan ja rullasi tuolinsa sivupöydän luo avaten puhelimen sydän kurkussa. Josko tämä vihdoin olisi se viesti, joka lopettaisi kotona tietokoneen ääressä vietettyjen päivien kierteen, aina liian niukat tuet, sukulaisten kysymykset, sisintä tasaisesti ja lempeästi korventavan häpeän?
      ”Valitettavasti valintamme ei osunut sinuun. Kiitos hakemuksestasi.” Viesti oli lyhyt ja ytimekäs, kuten aina. Neylan oli niin väsynyt, ettei se enää edes itkettänyt. 
     Hetki sitten hän oli vielä jaksanut istua pöydän ääressä ”opiskelemassa”, mutta sanoja seuraava uupumus oli niin perustavanlaatuista, tässä kohtaa jo niin ikivanhan oloista, että hän saattoi vain laahautua tuolilta sängylle ja maata. Ikivanha, niinpä niin.
     Viisi minuuttia, tai kenties tunti sen jälkeen, kun hän oli levittäytynyt päiväpeitolle, puhelin soi, nyt vaativammin kalahdellen, ja hän raahautui katsomaan näytöltä soittajaa. Äiti. Hän napsautti äänet pois ja palasi takaisin entiselle paikalleen, kuin ei olisi liikkunutkaan. 
     Ei Neylan tavallisesti vältellyt äidin soittoja, päinvastoin hän kuuli mielellään kuulumisia kotoa ja lisäksi arvosti neuvoja, joita sai pyydettynä tai pyytämättä. Mutta ei juuri nyt, kun hänen pitäisi kertoa, ettei taaskaan ollut saanut töitä. Ja kuunnella sitten vakuutuksia, että ”älä luovuta, kyllä sinut vielä joku ottaa - ethän sinä turhaan Cambridgea käynyt”, joiden takaa kuitenkin välittyi pettynyt ja melkein arvosteleva alavire. Ethän sinä turhaan Cambridgea käynyt, missä ne työt sitten piileksivät? Neylan aina tulkkasi. Voisihan hän vastata ja valehdella, että väsynyt sävy johtui jostain muusta, huonosta päivästä, koska puhelimessa oli niin helppo valehdella, mutta sillä hetkellä sekin oli liikaa. Hän soittaisi takaisin myöhemmin. 
      Ei kyse ollut pelkästään siitä, että hän oli käynyt hyvän yliopiston, vaan että hänellä oli lisäksi vuosia työkokemusta ja tutkimusta takanaan, eikä työpaikkaa silti herunut. Jo ennen kuin hän valmistui, Neylanille tarjottiin yliopiston biotekniikan laitokselta tutkijanpaikkaa, ja neljä vuotta hän teki tutkimusta geenimuunneltujen hyönteisten parissa. Kehittääkseen lajeja, jotka luonnossa "lisääntyisivät ja mahdollisesti muodostuisivat dominantiksi levittäen ainoastaan toivottuja geenejä lajipopulaatioon". Neljä vuotta tutkien hyönteisten lisääntymistä, että hän sai syödäkseen.

     Kyllä hän siitä nauttikin, sillä sai tehdä töitä jonkin puolesta, johon uskoi, mutta yliopiston tutkijoiden ja lehtorien hyvä palkka on yleinen harhaluulo, mikä ajautti hänet lopulta hyväksymään kunnanhallinnolta tarjotun työn ympäristön laadunvalvojana. Ja tällä kertaa tulot olivat paremmat, mutta yritysten ympäristösuojelulain noudattamisen valvominen ei saanut häntä nousemaan sängystä yhtä innostuneena - pikemminkin kaikkien niiden vesistöihin ajautuvien jätteiden ja lakikiistojen ajatteleminen jätti hänet makaamaan sunnuntait sängynpohjalla. 
     Viemäriin valunut taistelutahto ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei hän olisi tehnyt työtään, minkä takia potkut olivatkin niin täydellinen yllätys. Hyvät suositukset hän sai, ja niiden varjolla toisen, vuoden kestävän työpaikan, jonka palkassa ei ollut kehumista, ja taas toisen yhä lyhyemmän työsopimuksen. Ne jättivät hänet tähän, jälleen, sängylle makaamaan, etsimään uutta tulotason työtä aivan kuin menneet vuodet eivät olisi merkinneet mitään. Biotekniikka, tulevaisuuden kasvava ala, hah… Se joka lupasi varman työpaikan yliopistopapereilla eli vielä menneissä vuosikymmenissä. 
     Äidistään hän sen oli ensimmäisenä huomannut, sen kasvavan eron sukupolvien välillä. Kaikessa mitä äiti sanoi välittyi hänen näkemyksensä asioista, näkemys Neylanin ikäisistä, 34-vuotiaista aikuisista. Aikuisten oli suoritettava yliopisto ja saatava oikea työ (oikea painotettuna, mitä se sitten tarkoittikaan). Aikuisilla oli oltava ura. Aikuisten oli mentävä naimisiin ja saatava lapsia. Neylan oli pahasti jäljessä. Hänellä oli suoritettuna tuskin mitään niistä merkkipaaluista, joilla hänen äitinsä elämää jaksotti, ja se teki puheluista niin vaivalloisia. Kyllähän minulla tutkimusta on tehtynä, sekin on jo enemmän kuin joillain, Neylan oli joskus keskustelussa puolustautunut. No mitäs se tutkimus sitten on ollut, elämään oppimisen tutkimusta, niinkö? Kyllä sinun nyt jo pitäisi hankkia vakituinen työ. 
     Vakituinen oli kai se sana, millä oli merkitystä, mutta kun ne vakituiset työpaikat olivat niin kiven alla. Sitä paitsi mikä tässä elämässä oli vakituista, tai varmaa? Neylan ei ollut edes varma, ettei ollut enää viisitoista. Jos hänellä ei ollut mitään niistä aikuiselle kuuluvista asioista, joista äiti välitti ja joita hänen ystävänsä yksitellen keräsivät, oliko hän aikuinen? Vai oliko hän sittenkin yhä se teini, joka tunsi olevansa? Joku oli vain huijannut hänet ajattelemaan, että vuosia oli kulunut, ja hän oli kasvanut isoksi. 
     Se oli melkein uskottava ajatus, koska aika oli tosiaan niin pakeneva käsite. Vuodet tuntuivat kuukausilta, viikot vuosilta. Sen sijaan äidille aika tuntui kuluvan lineaarisesti ja sitä mitottivat samat asiat, jotka tekivät äidistä äidin, ja äidin mielessä tekivät Neylanista laiskan. He molemmat, ja lisäksi tuntui että kaikki muut, olivat kaavailleet hänelle elämää, identiteettiä, joka nyt jäi täyttymättä. Molempien mielessä käynnissä oli munakello, joka muistutti ajan kulumisesta ja sen kulumisesta loppuun. Nytkin se tikitti sängyn jalkopäässä, tai ehkä hänen yläpuolellaan, se tikitti etenkin nyt. Tik. Tik. Tik. 
     Tik. 
     Rinnassa nousi paniikki, joka melkein oksettaen nosti mahahappoja vatsasta, ja hän vaihtoi voihkaisten kylkeä. Hän puristi silmänsä kiinni, vaan yhä kello tikitti, ja sen tahdissa, tai riitasointuisesti epätahdissa, juuri lyönnin jälkeen, maailma pyöri yhä nopeammin, ja nopeammin, ja hän ei yhtäkkiä tiennyt mihin siinä istui tai minkä ikäinen oli, hän tiesi vain ettei hänellä vieläkään ollut työsopimusta, omistusasuntoa, pientä kaupunkiautoa, eikä kihlasormusta, eikä pientä kiharapäistä tytärtä ja - mitä helvettiä!!! 
     Asunnossa kaikui niin alkukantainen ulina, että jos yläkerran naapurit sen lattian läpi kuulivatkin, he tuskin arvasivat sen olevan lähtöisin ihmisestä. 
     Puhelin soi jälleen, vakiintumattoman ajan päästä. Silmät muurautuneina yhteen kyyneleistä ja hiukset silmien peittona tyynyyn hieromisen jäljiltä Neylanista tuntui hetken fyysisesti niin ikivanhalta tai iättömältä kuin joksi kaikki ne ajatukset hänet tekivät, mutta hän veti itsensä ylös kuin ylösnousseena. Se oli äiti. Hän vilkaisi ulos, jossa ilta pimeni niin että hän näki itsensä ikkunan heijastuksena. Siellä se maailma vielä oli, vaikka pyöri hitaammin. Mikään ei ollut muuttunut. Aika ei ollut pysähtynyt. Mutta hän vei puhelimen korvalleen ja vastasi.

©2019 Footprints - suntuubi.com