Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Kuka? Hän kysyi.

Jotkut asiat on helpompi vain unohtaa. 

Dahlia ja Percy olivat olleet ystäviä kolmivuotiaasta saakka. Heidät ensimmäisen kerran nähdessään ihmiset usein olettivat heidän olevan kaksosia. Kahden munasolun kaksosia. Tyttö ja poika. Sisko ja veli. Heitä ei haitannut. Joskus he itsekin ajattelivat olevansa kaksosia. Miksi eivät olisi? He tekivät kaiken yhdessä: leikkivät hiekkalaatikolla, jakoivat muoviset kaivamisvälineet, hyppivät keinusta. Oppivat käyttämään vessanpyttyä, ajamaan pyörällä. He saivat vesirokon yhdessä.

Se oli sellaista. Niin äidit sanoivat. Nuorta rakkautta! Isät sanoivat. Kyllä ne sitten koulussa eriäisivät. He sanoivat.
Mutta Dahlia ja Percy kävelivät kouluun yhdessä. Opettelivat lukemaan yhdessä. Kirjoittivat takaperin yhdessä. He hukkasivat asnokhivussier yhdessä (heittivät ne alas puron sillalta yhdessä ja katsoivat niiden hapertumista hiukan suolaisessa vedessä, suunnaton riemu rinnassa, kun jäykkä, sormeen haavan viiltänyt paperi alistui sitä kiviä vasten iskevälle virralle. He ryntäsivät lankuista tehdyn sillan toiselle reunalle katsomaan enää vain sinisen välähdyksinä erottuvien muhennospallojen syöksyä alas puroa. Huumaantuneina luonnon voimasta ja uusista kokemuksista.)
Ja he riitelivät yhdessä, eristäytyivät yhdessä. 

Dahlian kahdeksanvuotissyntypäivänä äiti kutsui koko luokan syömään kakkua. Oli ensimmäinen kerta sitten heidän yhteenliitetyn elämänsä, kun Percy ei ollut paikalla. Hän istui auton takapenkillä, musta puku päällään, katsellen ohikiitävien metsien puiden latvoja, jotka näki ikkunan alareunalle yltävillä silmillään. Matkalla kohti isosedän hautajaisia. Melkein kuin viritettynä muutokseen, joka oli tulossa. 
Dahlia istui katetun pöytänsä ääressä, eikä kukaan tullut. Hän katseli lautastaan, ja kuunteli äidin keittiöstä kantautuvia kiihkeitä kuiskauksia isälle, isän kimpaantuneita vastauksia. Saa syyttää vain itseään, kun ei koskaan irtoa siitä Percystä. Kukaan ei tullut. Ennen kuin tuli.

Äiti häälyi selän takana, mutta Dahlia sai avata oven itse. Siellä oli Sophie, iso, kukalliseen lahjapaperiin kääritty paketti käsissään. Paperista näki, että se haisi ummehtuneelta komerolta, josta se oli kaivettu. Sophiesta näki, että hänet oli kaivettu paikalle jostain mukavammasta aktiviteetista. Äidit hoitivat tervehdykset.

Paketista paljastui Barbie-nukke. Rokkistara. Jolla oli värillisiä viiruja hiuksissa ja paljettinen minihame. Dahlia kiitti ja sanoi, että hänellä oli toinen samaa sarjaa. Sophie sanoi, että hänellä oli ne kaikki. He istuivat pöydässä ja söivät kakkua, josta piti riittää luokan koko kolmellakymmenelle. 

Kumpikaan ei tiennyt, mistä se lähti; ehkä avatusta Barbie-laatikosta, joka läpileikattiin Dahlian lattialle, sen sisälmykset ulos revittynä ja kohta pitkin lattiaa levitettynä. Dahlia sai rokkistaran, Sophie näyttelijätähden, mutta lisäksi merenneidon, koska se oli toisiksi paras Dahlian Barbeista. Rokkistara oli nyt ykkönen. 

Kun Percy palasi illalla kotiin, hän meni suoraan nukkumaan, käymättä naapurissa onnittelemassa, vaikka lahja odotti valmiina. Hän menisi huomenna. Dahlia tiesi, missä hän oli ollut. Dahlia odottaisi häntä. Aina odotti. Hän nukahti, tietämättä, että huomenna olisi liian myöhäistä. 

Kyse ei ollut siitä, että Dahlia välittömästi korvasi Percyn. He olivat sisaruksia. Dahlia ei koskaan aikonut korvata Percyä, hän aikoi ottaa uuden ystävän heidän kahdenkoplaansa. Percylle he olivat sisaruksia. Heidän koplansa oli vain kahdelle. Varsinkin, kun Dahlia oli tehnyt valinnan kysymättä häneltä. Sinä et ollut paikalla! Minä olen aina ollut paikalla!

Percy nieli katkeruutensa, koska Dahlia ei perääntynyt. He kävelivät kouluun kolmistaan, Percy laahaten perässä ja potkien kiviä. Ne osuivat Sophien sandaaleista paljastuviin kantapäihin, ja tämä huusi hei! Percy lopetti.
Sophie ei oppinut lukemaan takaperin. Tai pikemminkin, kun Dahlia opetti, hän katsoi tätä pitkään, kikatti, ja sanoi tuo on typerää! Ja Dahlia alkoi myös kikattaa. Ärepyt telo änis, Percy ajatteli. He kulkivat välitunnille käsikynkässä.

Dahlia halusi näyttää Sophielle, miltä purossa uiva paperi näytti. Heitä oli kielletty enää koskaan hukkaamasta reissuvihkojaan ankaran kotiarestin uhalla, joten Dahlialla oli mukana äidinkielen koe. Se oli mennyt hyvin, kuten hänellä ”inem ania atsiskuusiokire attamilouh” - kuten reissuvihkossa luki - joten ei haitannut, että äiti ei näkisi sitä. Äidille oli väliä vain huonosti menneillä kokeilla. Sophiella oli mukanaan muutama moniste täynnä tekemättömiä matematiikan laskutehtäviä. Percyllä oli taskut täynnä kiviä.

He tarttuivat kiinni sillan kaiteesta ja ottivat siitä ensin tukea alkaessaan laskeutua alas kivelle. He lähes luistelivat alas liukasta mäkeä, melkein kuin varpaillaan sen ollessa niin jyrkkä. Sophien uudet vaaleanpunaiset lenkkarit tulivat kärjestä vihreiksi. Dahlia ja Percy olivat olleet kivellä monta kertaa, mutta nyt se tuntui melkein ahtaalta. Percy joutui seisomaan kiven sillä reunalla, jota virta ahnaasti nuoli. 

Dahlia näytti mallia. Sophie teki perässä. He kiljuivat riemusta. Heidän äänensä melkein peittyivät puron kohinaan. Täällä alhaalla puro oli melkein kuin koski.
”Olisi pitänyt tuoda pullo! Sitten oltaisiin voitu lähettää pullopostia!” Sophie kiljui. Percy oli heitellyt kiviä veteen, keskelle virtaa, jonne ne plumpsahtaen upposivat.
”Ei pullo kestäisi virtaa”, hän sanoi. ”Ne särkyisivät vasten kalliota!”
Dahlia tiesi Percyn olevan oikeassa. Kallion näki sillalta, rotkoa reunustavan kivisen seinämän, jota pitkin vesi jyrkästi iskeytyi kaartuessaan pois näkyvistä. Sophie pyöräytti silmiään. 
”Ei kukaan sinulta kysynyt, idiootti!” hän huusi. 
Percy ajatteli vain tönäistä häntä. Eihän Sophie edes ollut lähellä reunaa. Percy oli itse lähempänä. Mutta Sophie horjahti ja liukastui - sileä kivi oli liukas - ja löi päänsä, ja kaatui veteen. Hetkessä tyttö oli poissa, ja iskeytyi vasten kallioseinää. 

Kohina oli pahempi kuin hiljaisuus.

Dahlia ja Percy pitivät toisistaan kiinni. He seisoivat paikoillaan, tarraten kiinni toistensa käsivarsista. Lähellä kuin yhteisen äitinsä kohdussa, jossa eivät koskaan olleet. Humina täytti heidän päänsä. Tyttöä ei enää näkynyt, mutta iskeytyminen vasten rosoista kalliota surisi heidän päässään, kuin edestakaisin kelattu VHS. Se oli ollut Percy, mutta ei kuitenkaan. Se oli ollut Dahlia, mutta ei kuitenkaan.

Virallisesti se ei ollut kumpikaan. He olivat lapsia. Miten lapsia voisi rangaista? Vanhempien vika se enemmän oli, kun eivät katsoneet lastensa perään. Ei kenenkään vika. Virallisesti. Epävirallisesti se oli täsmälleen heidän vikansa. Kaikkialla. Se kävi heidän ylleen kaikkialla. Sisarusten, ja heidän erillisten vanhempiensa. 

Tämä oli viimeinen tikki, sanoivat Dahlian vanhemmat Percyn vanhemmille. Heidän silmänsä olivat väsyneet, pussittavat, suut kaartuneet, kuin tuskin koskaan enää hymyilisivät muuten kuin vääntyneesti. Percy ja Dahlia kietoutuivat toisiinsa, eivätkä aikoneet päästää koskaan irti. Viimeisen kerran.

He tulivat toistensa kanssa tekemisiin vain kerran, eivätkä silloinkaan suoraan. Dahlian aviomies odotti kotisohvalla uteliaisuus mielen porukoilla kolkuttaen. Eräs mies oli kysellyt Dahlian perään. Miehellä oli päällä huonosti riippuva puku ja tyhjä katse, jossa oli jotakin tuttua. Ja mukana lompakossa valokuva, jossa pieni tyttö ja poika kiipeilivät pihapuussa. 

”Tapasin tänään jonkun, joka sanoi tuntevansa sinut.” Mies odotti reaktiota. Dahlia ei koskaan ollut kovin suureellinen. Hän odotti Dahlian ladatessa kauppakassin sisältöä kiviselle tasolle. ”Lapsuudesta. Percy Halliday?”

”Kuka?” Dahlia kysyi. Ohimennen. 

©2019 Footprints - suntuubi.com