Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Noidankehä

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, eikö niin? Alec oli montakin kertaa törmännyt tähän hölmöön mietelauseeseen valitettavan pitkässä elämässään, miettiessään soittavansa huomenna, tai unohtaessaan lähettää työhakemuksen tai pyyhkiä jonkun muistin. Joskus ihmisillä välähtää ja tämän kaltaiset aforismit jäävät elämään todistettuaan toimivansa usein arkipäiväisten pikkuasioiden kanssa, kuten kolme edellä mainittua. Yhdeksän kertaa kymmenestä lause ei kuitenkaan pätenyt Alecin elämään, hänen mittasuhteensa asioista kun olivat normaalia venytetymmät. Joten jos hän jätti taakseen muutaman päivän ravinnonlähteensä tai ihmisleikkikalunsa ja vaihtoi manteretta, hän tuskin törmäsi tähän uudestaan enää koskaan, ellei nyt sattunut ylittämään hautakiveä.
     Tänään sanonta kuitenkin pyöri hänen mielessään tavallista tiuhempaan, sillä ensinnäkin hän oli palannut muutamia päiviä sitten paikkaan, jota saattoi ainakin jollakin asteella kutsua kodiksi – vaikkei hän sieltä kotoisin ollutkaan. Greenfall oli pysynyt vuosien varrella sikseen samanlaisena; keskusta oli täyttynyt liikkeistä ja ihmiset pukeutuivat eri tavalla, väki oli lievästi lisääntynyt ja koko kyläpahanen tuoksui rutkasti paremmalta, mutta hänen omistamansa tontti oli vielä paikallaan jonkin matkan päässä asutuksenlaitamista ja talokin vielä pystyssä. Koko paikka toi hänen mieleensä muistoja niin että runsaudenpulaa ei ainakaan ollut, ja ympärille katsellessaan hän näki joskus menneitä aikoja, menneitä ihmisiä. Kaikki muistoista eivät olleet sellaisia joihin hän palaisi tahtoessaan palata parempiin aikoihin, mutta hän ei antanut niiden pidätellä häntä saapumasta Greenfalliin yhä uudestaan. Jollakin kierolla tavalla hän oli kiintynyt paikkaan, ehkä jopa syvemmin kuin moneen toiseen. Ellei lapsuudenkotia Kreetan saaristossa – ja ehkä Las Vegasia – laskettu.
     Mutta kotiin palaaminen ei suinkaan ollut ainoa asia, joka sai ajatuksen hänen päähänsä. Istuessaan kylän ainoassa mainittavassa kahvilassa juomassa terästettyä kahviaan, hänen siniset silmänsä olivat lähes liimautuneet lähistöllä pöydässä istuvaan nuoreen naiseen. Tämä oli kumartunut papereittensa ylle, jotka oli levittänyt lähes peittämään ruskean puupinnan, ja mustat kiharat laskeutuivat verhoksi kasvojen eteen. Alec oli kuitenkin ehtinyt huomata kasvot jo, ja se oli syy, mikä pisti typerän lauselman kiusaamaan hänen mieltään; hän tunsi naisen. Hän todellakin tunsi naisen, siitä ei voinut olla epäilystäkään, sillä hän oli melko hyvä painamaan kasvoja mieleensä kun kyse oli tärkeistä ihmisistä. Tai noidista, tässä tapauksessa. Hän oli jopa piirtänyt tämän kasvot paperille, jottei unohtaisi niitä ajan kuluessa – niinkin olisi voinut tapahtua, siitä oli nimittäin enemmän kuin kauan aikaa. Ja se ei istunut yhtälöön.
     Hänen tuntemansa nainen niillä kasvoilla oli nimittäin elänyt vuosisatoja sitten, eikä voinut olla mahdollista, että tämä nyt istui siinä kahvilapöydässä, luomatta häneen katsettakaan omista papereistaan. Heidän viimeksi nähdessään nainen oli ollut jonkin verran vanhempi, eikä tämä ollut osoittanut merkkejä, että pystyisi pitäytymään elossa niinkin pitkään kuin tähän päivään asti. Alec epäili, että tämä olisi pystynyt siihen vaikka olisi vielä omannutkin samat voimat kuin heidän ensimmäisen kerran tavatessaan. Hän ei ymmärtänyt, miten tämä saattoi olla siinä hänen silmiensä edessä, kaikista paikoista juuri täällä - sillä hän oli varma kasvojen piirteistä.
    Hän luikahti alas tiskin viereiseltä jakkaralta ja sieppasi mukinsa mukaan, livahtaen sulavasti pöytään istumaan naista vastapäätä. Hän ei voinut olla kuin ihmettelemättä näkyä yhä uudestaan, mitä ei enää siihen ikävuoteen mennessä hevillä tehty, sen pystyi sanomaan varmaksi. Nojaten kyynärpäillään pöytään hän kumartui hiukan lähemmäksi ja loihti kasvoilleen vinoa hymyä.
    ”Hei”, hän aloitti ja piti pienen tauon ollessaan vielä puoliksi ajatuksissaan. ”Tunnenko sinut? Näytät tutulta”, Alec lisäsi suoraviivaisesti, tietäen paremmin kuin hyvin sen kuulostavan kehnolta iskurepliikiltä. Siihen hän luottikin, sillä miten asia vain kääntyisikään, hän voisi aina esittää yrittäneensä vain lähestyä naista flirttimielessä.
    Nainen kohotti hätkähtäen katseensa. 

    "Ei, en usko... Muutin tänne vasta", hän sitten vastasi hymyillen nuivasti ja sipaisi paksuja kiharoitaan, jotka ponkaisivat heti takaisin kasvoja kehystämään. Kuivasta vastaanotosta huolimatta Alec ajatteli aistivansa pientä hermostusta. 
    Hän oli oikeastaan ollut jo lähes satavarma, että reaktio, joka häntä vastaisi, olisi yllättynyt, hyvällä tai huonolla tavalla. Hän oli kuvitellut naisen kohottavan kasvonsa ja nähnyt mielessään lumoavien silmien laajenevan hämmästyksestä kun tämä tunnistaisi hänet. Ja sen perään hän kuvitteli, miten nainen sitten kurtistaisi kulmiaan ja mutristaisi huuliaan tyytymättömänä – koska ihan totta, jos tämä ei niiden vuosien aikana ollut etsinyt häntä käsiinsä vaikka oli ollut elossa, kyseessä olisi selvä merkki siitä, ettei tämä tahtonutkaan nähdä häntä. 

    Sen sijaan nainen näytti lähinnä hiukan vaivautuneelta hänen istuttuaan tätä vastapäätä, mikä saattoi johtua siitä että hän oli arviolta muutamaa vuotta tätä nuorempi – vaikka hänen oli monesti sanottu vaikuttavan ikäistään vanhemmalta, mistä lie johtui.
     ”Ai, todellako?” Alec vastasi. Hän siristi hiukan silmiään katsellessaan yhä naista herkeämättä, mutta ei edes yrittänyt loihtia ääneensä aidosti ihmettelevää sävyä, eikä nähnyt tarpeeksi vaivaa jotta olisi todella ulottanut hymyn jäisiin sinisiin silmiinsä. Hän olisi melkein halunnut jättää kahvilan sillä hetkellä ja rynnätä kotiinsa kaivamaan laatikonpohjia, jos löytäisi vanhat piirustuksensa nurkasta lojumasta. Hän olisi voinut vannoa, että kasvot kuuluivat Edithalle, niin mahdottomalta kuin se tuntuikin.
    Olisiko nainen voinut muuttaa muotoaan sen jälkeen kun he viimeksi tapasivat? Hän hylkäsi ajatuksen lähes sillä sekunnilla kun se hänen mieleensä nousi. Dita oli toki silloin menettänyt voimansa, mutta tämä ei silti olisi koskaan kääntänyt takkia niin pahasti että olisi päätynyt sellaiseen. Luultavasti nainen olisi tehnyt jotakin typerää kuten riistänyt henkensä, jos olisi muuttunut samanlaiseksi yöeläjäksi kuin hän. Tilanne oli heidänkin kanssaan aina ollut.. monimutkainen.
     ”Mutta minusta ihan totta tuntuu kuin olisin tavannut sinut ennenkin – enkä usein unohda kasvoja”, hän lisäsi katsoen kiharapäistä naista pää kallellaan. Viimeinen osa virkkeestä oli tosin täysi vale. Runsaassa kahdessatuhannessa vuodessa ehtii muistista muutama naama kadota, ja oli hän ehtinyt törmätä niihinkin, joihin oli edellisenä vuonna tutustunut, muttei nyt löytänyt kuvaa mielestään, saatika sitten nimeä.
     Nykyään hän ei yksinkertaisesti jaksanut nähdä vaivaa tutustuakseen tarpeeksi. Että yksikään ohikulkevista kasvoista olisi oikeasti muistamisen arvoinen. Oli hän sitä harrastanut; kaupunkiin asettumista, työn ja ystävien hankkimista ja kaikkea sitä muuta roskaa mitä tavalliset ihmiset tekivät yhteiskunnassa selvitäkseen, mutta ne muutamat vuodet kerrallaan, joita hän pystyi yhdessä paikassa viipymään, eivät merkanneet paljoakaan kun merkittiin aikajanalle.
     Joten huonoksi onnekseen, pöydän toisella puolella istuva nainen sattui vain olemaan yksi sellaisista, jotka hän tunnistaisi missä vain. Hän oli ehtinyt katsella ja painaa tämän piirteet mieleensä hänelle epätavallisen pitkän aikaa. Hän ei ollut maannut naisen vieressä vain yhtä iltaa tarkastelemassa kauniita kasvoja jotka niin pian kuihtuisivat, vaan oli tehnyt niin ilta toisensa jälkeen, ja joka kerta ne olivat hänelle yhä kiehtovammat.
     Ja nyt hän kohtasi kasvot uudelleen. Kaikkien vuosien jälkeen. 
     "Ei, olen varma", nainen naurahti hermostuneesti, mutta hymyili kuitenkin, sellaista huvittunutta, mutta ujontyyppistä hymyä, jota ei Ditan kasvoilla ollut nähnyt. Sellaista, joka ei kokonaan torjunut häntä. 
     Tutkivalta tuijotukseltaan Alec ehti vilkaista papereita, joita nainen kiireesti keräsi kasaan hänen ilmoitettuaan tulostaan. Sekavassa nipussa oli asiakirja jos toinenkin, ja niiden lisäksi tummaverikkö sulloi laukkuunsa pienehköä kirjaa, jotakin joka näytti enemmän muistiolta kuin romaanilta. Hän tunsi pientä uteliaisuutta, muttei tarpeeksi että olisi siirtänyt ajatuksensa papereihin. Ehkä jokin toinen kerta. 
    ”Mikä on nimesi?” Alec kysyi nyökäten hiukan ja siirtäen katseensa naisen laukusta tämän kasvoihin, odottaen, että tämä vastaisi taas hänen katseeseensa. Nimeä hän kysyi lähinnä, jotta saisi naisen nostamaan viehättävät silmänsä takaisin hänen omiinsa.

     "Ginessa", tämä sanoi, ja katsoi.
     Tällä kertaa Alecin äänessä oli enemmän suostutteluvoimaa, kun hän kohdisti siniset silmänsä naiseen usuttaen tämän vastaamaan rehellisesti. Saattoi olla, ettei tämä yksinkertaisesti tietäisi, mutta ainakin se todistaisi ettei kyseessä ollut hänen Ditansa.
     
”Oletko kenties sukua noidalle nimeltä Editha?” 
     Naisen kasvoille hiipi epäröivä ilme, ujo hymy suli epäuskoon. Sitten tämä alkoi yhä ripeämmin järjestellä laukkuaan.
    "En tiedä, mitä tarkoitat. Anteeksi, mutta- minun täytyy lähteä", hän mutisi hymyillen väkinäisesti. Nainen ehti tuskin nousta, kun Alec nousi perässä.
    "Ei, odota. Oli tyhmää kysyä sitä niin - Editha on kaverini - sisäpiirin vitsejä, tiedäthän, ja näytät niin paljon häneltä.. anteeksi", hän pahoitteli kiireesti, ja sai kuin saikin naisen hidastamaan. Alec melkein itsekin hämmästyi hätääntynyttä sävyään - milloin hän viimeksi oli ollut jostain hätääntynyt? Mutta nyt hänestä tuntui, ettei hän millään halunnut päästää naista lähtemään, ja ainakaan niin huonon ensivaikutelman jälkeen. Mikäli se todella oli ensivaikutelma.
     Nainen pysähtyi, mutta loi häneen epäuskoisen mulkaisun. 
    "Sitä paitsi tässä kylässä on niin vähän ihmisiä, että ei ole varaa jäädä huonoihin väleihin kenenkään kanssa. Enkä haluaisikaan, varsinkaan noin viehättävän naisen kanssa", Alecin suu suli jälleen hymyyn, tällä kertaa hurmaavimpaan mahdolliseen. Naisen silmissä välähti tuskin havaittava välähdys hymystä. 
    "Sinä todella osaat puhua ikäiseksesi", nainen vastasi. Hänen tarkoituksensa oli selvästi säilyttää ylpeytensä ja korkeampi asemansa olemalla hiukan huvittunut nuorison huomionosoituksista. Valitettavasti Alecilla ei ollut enää nuoruuden sokeaa itsevarmuutta, jota pönkittää. Osasi hän tosin esittää, kuin olisi.
   "Iällä on väliä vain juustojen ja viinien kanssa", hän lausui. "Ja voin kertoa, että olen 20-vuotias." Ainakin hän oli melkein ollut, kohdattuaan ikänsä lopun. Nykyaikana ihmiset vain olivat niin tarkkoja iästä. 20-vuotiaskin oli vielä kokematon nuori. Hänen aikanaan kaksikymmenvuotias oli keski-ikäinen. 
    "Niinkö? Nuori ja nokkela", nainen sanoi. Tämä ei ollut enää lähdössä, muttei ollut myöskään liikkunut takaisin paikalleen. 
     "Ja paljon muuta. Voin kertoa, jos annat minun tarjota juoman", Alec yritti. "Tai sitten voidaan ihan vaan puhua kaupungista. Olen asunut täällä aika pitkään, osaan suositella parhaat nähtävyydet."
     Hän kohotti kulmiaan.
    "Olkoon sitten", nainen hymyili päätään pudistaen ja istui takaisin. "Voit tarjota toisen kupin kahvia."
     "Ahaa. No, koska tunnen paikan niin hyvin, tiedän että toinen kuppi on ilmainen, mutta voin tuoda sen sinulle", Alec vastasi, nappasi naisen kupin. Kääntyessään ottamaan tarvittavat ripeät askeleet kahvitermoksen luokse hän
 kurtisti turhautuneesti kulmiaan. Hänen tahdonvoimansa ei ollut vaikuttanut naiseen mitenkään. Siitä ei voinut tehdä kuin yhdenlaisia päätelmiä. Rautayrttiä. Kunhan sitä nyt vain ei olisi taas kylän vesiverkostossa, se tuotti aina ongelmia, joita hän ei halunnut käydä enää viidettä kertaa aivan tarpeeksi ongelmaisessa elämässään läpi. 
    "Taidat puhua totta paikkojen tuntemisesta", nainen vastasi. Hän otti kupin kämmentensä väliin, kun Alec pyöräytti sen pöydän toiselle puolen ja istui. "Kuinka kauan sitten olet asunut täällä?"
    "No, en itse asiassa ole asunut moneen vuoteen, mutta tämä paikka on silti kuin koti", Alec myöntyi kertomaan. "Ja perheeni on omistanut täältä talon jo vuosikymmeniä, joten voin aina palata takaisin."
     "Vuosikymmeniä? Odotas. Ei kai sitä vanhaa kartanoa tiellä koululle?" Alec suoristautui. 
     "Se juuri. Luulin että sanoit juuri muuttaneesi." Naista hymyilytti taas aivan hiukan, hymykuopat ilmestyivät ruskeiden poskien molemmin puolin. Alecin vatsanpohjaan putosi tunne, että kaikki ei ollut oikein. Mutta jeesus kun ne hymykuopat olivat kauniit. (Jeesus? Mistä lähtien hän käytti voimasanoja?)
     (Ja ei, jos Kristus olikin elänyt oikeasti, kyseinen mekkala ei ollut saavuttanut Alecin korvia toisella mantereella. Hassua, miten monet tärkeät tapahtumat menevät itseltä ohi, kun ei tajua että ne tulevat lukemaan historiankirjoissa vuosisatoja myöhemmin.)
     "No, on siitä jo yli kuukausi. Ja kiinnostuin talosta ihan vain koska tykkään vanhoista rakennuksista. Opiskelen arkkitehtuuria."
    "Vau", Alec sai suustaan. "Voit tulla joskus käymään, jos haluat."
    "Jos ei nyt mennä niin pitkälle vielä", Ginessa loi häneen kiusoittelevan katseen silmäkulmastaan. 
    Alec oli liian keskittynyt Ginessaan ja tämän lumoaviin, nostalgiantäyteisiin silmiin, ettei heti huomannut katsoa, kuka pysähtyi naisen taakse. Pitkä, tumma, komea.
    "Hei Nessa. Häiritseekö tämä tyyppi opiskeluasi?" vakavakasvoinen mies kysyi, ja jo toiseen kertaan vain yhden päivän aikana Alec joutui hämmästymään tunnistaessaan kasvot, mikä tosiaan oli saavutus. 
    Hän palasi hetkeksi heittämällä tuhat vuotta taaksepäin. Siihen aikaan mies oli ollut vielä nuori, vain muutaman vuoden yli fyysisen ikänsä. 
He eivät täsmälleen olleet tulleet hyvin toimeen, mutta sitä tapasi hänen tapauksessaan aina silloin tällöin sattua, joten hän ei ollut jäänyt muistelemaan toista pahalla. Oikeastaan yhdessä vaiheessa he olivat pakon edessä lähes ystävystyneet, jos eivät kuitenkaan täysin. 
     Kommentti särähti ikävästi Alecin korvaan. Kuin Ginessa ja Nereo olisivat olleet jo kovin tuttavallisissa väleissä - mikä tietenkin saattoi olla totta, hänhän oli saapunut takaisin kaupunkiin vasta hetki sitten. Kaipa se oli typerää, lapsellista kateudenpoikasta, vaikkei hänellä pitänyt olla tunteita Ginessaa kohtaan. Silti jokin osa hänessä tiedosti naisten yhdennäköisyyden aivan liian selvästi, niin että hänen omistavuudenhalunsa heräsi. Ja mikä vain lisäsi ärtyneisyyttä; Nereo oli sentään ollut paikalla edelliselläkin kerralla.
    "Neo!" Alec huudahti yllättynyttä sävyä tavoitellen, nousi pöydästä ja suoraa päätä veti hybridin vastahakoiseen halaukseen, naurahtaen kuin he olisivat hyviäkin ystäviä. Se ei selvästikään ollut reaktio, jota mies oli odottanut, joten tämä ärähti vaivautuneesti ja työnsi hänet luotaan. "Tuntuu kuin siitä olisi tuhat vuotta!"
    "Te tunnette toisenne?" Ginessa kysyi kulmiaan kohottaen. 
    "Emme oikeastaan", Neo sanoi jäykästi. Alec tyrkkäsi häntä leikillisesti rintaan.
    "Älä nyt. Neolla ja minulla on pitkä historia. Hän yritti joskus viedä tyttöystäväni", hän sanoi. Katse heidän välillään kertoi, että Neo tiesi täsmälleen, mihin hän viittasi. Miten ei olisi tiennytkään? Paras asettaa reviiri tarpeeksi aikaisin. Se että Neo oli paikalla ensin ei tarkoittanut mitään.
     Neo siristi silmiään. 
    "Hän ei ollut sinun", tämä sanoi. Oli pennulla otsaa. 
    "Kuulostaa että teillä on jotakin selvitettävänä", Ginessa sanoi hymyillen epävarmasti ja alkoi uudestaan nousta. "Saatte rauhassa vaihtaa kuulumisia, minun täytyy muutenkin lähteä." Katse jonka hän loi Nereoon sai Alecin vatsaan nipistyksen, jota hän ei ollut huomannut vuosikymmeniin.
     
"Älä nyt hänestä häiriinny", hän sanoi. "Et ole vielä edes juonut kahviasi."
     "Olen jo muutenkin juonut liian monta kuppia", Ginessa huiskautti kättään ja vei laukkunsa olalleen. 
     "Anna minun edes antaa sinulle puhelinnumeroni", Alec sanoi, nappasi pöydänsivun pidikkeestä mustan lautasliinan ja alkoi raapustaa. "Voit heittää viestillä jos joskus, jos kiinnostaa." Hän ojensi lapun, ja Ginessa otti sen hitaasti kohentaen toisella kädellä laukkunsa asentoa. 
"Tai ehkä törmätään yliopistolla, jos siis opiskelet siellä?" Ginessa räpytti silmiään hämmästyneenä, ja Alec huomasi kysymyksen nousevan huulille. Hän hymyili. "Historiaa."
     "Ehkä nähdään siellä. Oli hauska tavata, Alec. Nähdään, Neo."
     He molemmat nyökkäsivät, Alec hymyillen ja Neo yhtä patsastelevan yrmynä kuin hänelle tyypillistä, ja he katsoivat naisen kapean hahmon kävelevän ovesta. 
    Heti naisen kadottua ikkunoiden ulottumattomiin Neo tarrasi häntä kauluksesta.
    "Hän ei ole Editha." Alec löi hänen kätensä irti. 
    "Näpit irti, napero, älysin kyllä." Neon ilme kuivui entisestään, jos mahdollista.
    "Vieläkö sinä käytät tuota?"
    "Viimeksi kun tarkastin, olin yhä puolet sinua vanhempi", Alec virnisti. "Eli mitä, kisataan kumpi saa hänet ensin?" 
    "Hän ei ole mikään palkinto."
    "Entä sitten? Ei se sinua viimeksi estänyt." Neo sulki silmänsä kuin olisi kyllästynyt hänen puheisiinsa. 

    "Koska se päättyikin sinulla niin hyvin."
    "Paremmin kuin sinulla", Alec kohotti haastavasti kulmiaan. Hän näki kuinka Nereon taidokkaasti veistetyt leukaperät kiristyivät ja silmät välkähtivät. Oli niin helppo kiusata häntä. 
    "Hyvä on", mies myöntyi ja otti askeleen lähemmäs. "Mutta sinulla on paljon kirimistä: olen pitänyt hänelle seuraa jo kuukauden", hybridi murahti vasten hänen kasvojaan ennen kuin pyyhkäisi ohitse ja kohti ulko-ovea. Hän tiesi että oli saanut viimeisen iskun; Alec ei sanonut mitään. 
    Se oli vain kiusoittelua. Hän oli vain kiusannut, vaikka viimeiset sanat sattuivatkin tavalla, jolla ei olisi pitänyt. Neo puhui totta: Ginessa oli ihminen, ei nappula heidän pelissään. Hän oli ihminen, ei Editha. Mitään peliä ei tulisi.
    Niin. Mitään peliä ei tulisi, koska hän voittaisi naisen puolelleen ennen kuin Neo edes tajuaisi jääneensä jälleen toiseksi. 

©2019 Footprints - suntuubi.com