Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Punaiset verhot

Ihmisiä tulvi sisään saliin, molemmista ovista, ja kaikki tulivat taputtamaan hartiaani ja kertomaan vielä kerran osanottonsa. Lance istui vieressäni ja otti kaikki ystävälliset sanat vastaan, töytäisi minua välillä hartiasta saadakseen minut havahtumaan ja tekemään osani, antamaan tulijoille sen mitä he tahtoivat: kohteliaan sanan takaisin naiselta, jota he ovat varta vasten tulleet lohduttamaan, vahvistuksen, että lohdun vastaanottaja voimaantuu sanoista ja osoittaa olevansa tiellä normaaliin elämään. Ei kukaan halua nähdä musertunutta ihmistä, joka tuskin saa sanaa suustaan.

Tai ehkä haluaakin, taakseni kerääntyneissä penkkirivistöissä supistiin jo, eivätkä supisevat suut välittäneet siitä, tavoittivatko ne korvani. Kuinka laiha hän onkaan, ja poissaoleva, ei pysty edes katsomaan silmiin, kun puhutellaan. Voi parkaa.

Enkä pystynytkään, en voinut mitään sille, että katseeni harhautui yhä uudestaan ja uudestaan lavaa reunustaviin raskaisiin verhoihin, ja pölyyn, jota ne löyhyttivät aina kun joku kulkeutui sisään niiden viereisestä ovesta. Ne olivat niin punaiset, ne vaativat katsomista. Ja katsoin ylös, kattoon, niiden yläverhoiluun, jossa punainen oli sävytetty kultanauhalla kirjailluin kuvioin, kuin vanhan satukirjan kannessa. Perhana, kun tämän kylän piti olla niin pieni.

Ei täällä muuten oltaisi, elleivät kaikki olisi tunteneet kaikkia. Missään isommassa paikassa naapurin kuoleminen sodassa tuskin hätkäyttäisi vähääkään. Muillakin oli miehiä, jotka kuolivat sodassa. Mutta ei täällä, täällä oli vain ikääntyviä isoäitejä ja teinivanhempia, joiden lapset kävivät tätä koulua, jonka salissa pidettiin niin kunnankokoukset, kevätjuhlat, kylän markkinat kuin tanssitunnit. Ne tanssitunnit…

Olin silloinkin tuijottanut verhoihin. Katse oli vetäytynyt niihin, kun odotimme ohjaajaa, ja se oli viettänyt sinne silloinkin, kun olisi pitänyt katsoa ja oppia askeleita. Silloin salissa ei ollut istuimia, ja Lancen sijasta hän oli siinä, oikealla puolellani, sipaisemassa hiuksiani, kun ajatukset harhailivat. Ei siitä oikeastaan ollut kovin kauan. Emme olleet asuneet täällä kovin kauan.

Ja silti kylän vanhin nyt kipusi narisevia portaita lavalle mikin eteen, antaakseen puheensa hänen puolestaan. Oli hänellä kai jokin nimityskin, mutta kylän vanhin vaikutti sopivimmalta. Koska ei tämä ollut totta. Ei tällaista kuulunut tapahtua. Tämä kaikki kuului jonnekin kaukaisuuteen, satojen, tuhansien vuosien päähän. Hapertuneille kirjan sivuille. Aikaan, jossa miehet lähetettiin kuolemaan jonkin merkityksettömän puolesta. Tai ehkä sillä silloin oli ollut merkitys.

Hän puhui kauniisti. Se oli melkein runollista, niin kauniin puheen hän oli kirjoittanut. Isänmaan, sen ajatuksien puolesta vuodatettu veri ei ollut vuotanut turhaan. Ja joka kolmannen katseensa hän loi minuun, ensimmäisen paperiinsa, toisen yleisöönsä, paikalle kokoontuneeseen yhteisöön. Kuulin jo niiskutusta. Tiesin, että minunkin kuuluisi nyt itkeä, liikutuksesta, näin silmäkulmasta Lancen vilkuilevan myötätuntoisesti. Mutten pystynyt tuntemaan mitään, puhe ei tuntunut miltään. Ei se kertonut hänestä, minun miehestäni.

Koska minä tiesin; ei se ollut runollista, ei loppu ollut urhoollinen. Se veri ei ollut koskaan kaunista, kuten se nyt esitettiin. Se oli vain punaista.

©2019 Footprints - suntuubi.com